Viime aikoina on taas pinnalle ollut kannanottoja urheiluseuratoiminnan hintojen kasvusta ja ennen kaikkea huolesta ilmiön vaikutuksista. Tyypillisesti niissä tartutaan johonkin yksittäiseen tutkimustietoon ja mutkia suoristaen sitten tehdään vahvoja johtopäätöksiä.
Mutta onko kustannuskeskustelussa metsä itse asiassa kadonnut monessa kohtaa puilta?
Kuva: Bill Kleb (CC)
Viime syksystä lähtien on ollut allekirjoittaneella kunnia toimia jäsenenä Opetusministeriön Harrastamisen hinta –työryhmässä.
Tämän prosessin aikana on asiantuntijoita kuunnellessa ja keskusteluja eri tahojen kanssa käydessä mustavalkoisten syy-seuraussuhteiden sijaan alkanut hahmottua kuva keskustelusta, joka on monelta osin harhautunut tiettyjen totuuksiksi uskottujen myyttien vuoksi sivuraiteille.
Käyn tässä kirjoituksessa läpi seitsemää sellaista uskomusta, jotka olen huomannaan usein esiintyvän ja joita harvemmin tullaan totuuspohjan osalta mietityksi, kyseenalaistamisesta puhumattakaan.
Olennaisin syy urheiluseuratoiminnan harrastushintojen nousulle
Taustaksi suosittelen lukemaan kahden vuoden takaisen kirjoitukseni
3 Ratkaisua lasten urheilun kasvaneisiin kustannuksiin
Siinä käyn läpi tutkimustulosten valossa muun muassa läpi sitä tosiasiaa, että hintojen noususta huolimatta tyytyväisyys vanhemmilla toiminnan hinta-laatusuhteeseen on korkea tai jopa erittäin korkea melkein lajista riippumatta. Juurisyy siis kustannusten nousuun on maksukykyisten perheiden halu saada yhä parempaa toimintaa lapsilleen.
Saman kysymyksen tiimoilta voit katsoa myös lyhyen Aamu-TV:n haastattelun, jossa VALO:n Eija Alajan kanssa olimme tuolloin pari vuotta sitten aiheesta keskustelemassa:
Linkki lähetykseen: http://www.katsomo.fi/#!/jakso/33001003/huomenta-suomi/340826/ovatko-lasten-harrastukset-jo-liian-kalliita
Mutta nyt näiden seitsemän yleisen myytin kimppuun, joissa pääpainopisteenä seurojen perustoiminnan kustannukset maksajille, ei vapaavalintaiset jenkkireissut tai kalleimmat välineet, jotka taas jokaisen perheen omia valintoja.
Huom! Kirjoitus on tarkoituksella pitkä sekä kattava ja voit halutessasi myös poimia myyteistä mielenkiintoisimmat tai mutustella paloissa 🙂
Myytti 1: Urheiluseuratoiminnan hintojen nousu on automaattisesti vain huono asia
Perustavaa laatua oleva olettamus tuntuu olevan, että liikuntaharrastusten kustannusten nousu on lähtökohtaisesti vain epätoivottavaa kehitystä. Tällainen ajattelumalli on tyypillinen esimerkki siitä, kun hintakehitystä katsotaan ikään kuin tyhjiössä ilman seurausten arviointia.
Asia muuttuu saman tien aivan uuteen valoon kun tarkastellaan, miten urheiluseurojen harrastajamäärät ovat kehittyneet maksujen moninkertaistuessa saman aikaisesti 2000-luvulla.
Viimeisen 15 vuoden aikana urheiluseurojen järjestämä liikunta on kasvattanut tasaisesti suosiotaan alle 14-vuotiaiden lasten ja varhaisnuorten keskuudessa.
Lähde: Valtion Liikuntaneuvosto 2013, Liikunnan kansalaistoiminta tutkimustiedon valossa
Yhteiskunnallisesti ehkä suurin urheiluseuroille esitetty haaste on liikkumattomuuden taklaaminen.
Kun tutkimustulokset osoittavat seurojen koko ajan saavan mukaan toimintaansa isomman määrän lapsia, niin tuntuu hyvin merkilliseltä, että tämä seuraus useimmiten jätetään kokonaan huomioimatta ja keskitytään arvostelemaan hintojen nousua pelkästään.
Moni tuntuukin elävän harrastusten osalta ajatusmaailman osalta vielä 1900-luvun lopun kuplassa, jolloin tarvittiin vain pelkästään vapaaehtoistoiminnalla pyöritettävää vahvasti talkootoimintaan nojannutta seuratyötä lapsia liikuttamaan.
Silloin muutaman kymmenen markan seuran jäsenmaksu riitti parhaimmillaan melkein lajissa kuin lajissa kattamaan peruskustannukset koko kaudesta.
Tämän päivän lasten sekä nuorten vapaa-ajasta kilpailevat tekijät muun muassa digitalisoitumisen kautta ja vanhempien korkeampien laatuodotusten suhteen muodostavat aivan erilaisen pelikentän, jossa urheiluseurat joutuvat toimimaan.
Myytin murtamisesta toimenpiteisiin:
Kustannusten absoluuttisen tasoon tuijottamiseen sijaan olisi hedelmällisempää tarkastella itse tuloksia sekä hinta-laatusuhdetta.
Kuinka tyytyväisiä kyseisen toiminnan kohderyhmän maksajat ovat ja saadaanko liikutettua isompia määriä lapsia kuin halvemmat vertailuseurat.
Olennaista on erityisesti hahmottaa yksittäisen seuran tavoitteet ja arvioida niiden suhteen onnistumista myös kustannusten osalta. Kaikki organisaatiot eivät esimerkiksi edes pyri koko kylän lasten liikuttamista perheiden tulotasosta riippumatta ja silloin sen pohjalta niiden arvioiminen on myös hyvin epäreilua.
Isommassa kuvassa sitten voidaan miettiä tarvitaanko urheiluseuratoiminnan ohella muita toimijoita kuntaan toteuttamaan liikuntaa, jos ei seurojen tavoittelemat jutut riitä kattamaan kaikkien kuntalaisten tarpeita.
Kuva: Vizzzual.com (CC)
Myytti 2: Köyhimmät syrjäytyvät kokonaan urheiluseuratoiminnasta, koska kyselyssä vastanneiden perheiden keskitulot 87 325 euroa
Keskimäärin 36 prosenttia suomalaisista lapsiperheistä ansaitsee vuodessa yli 80.000 euroa. Onko nyt käynyt tai käymässä niin, että liikuntaseuroissa tapahtuvasta harrastustoiminnasta tulee vain harvojen etuoikeus?
Yllä oleva on suora lainaus sivulta 18 Drop-out vai throw-out? Tutkimus lasten ja nuorten liikuntaharrastusten kustannuksista.
Tätä ajatusta vastanneiden keskitulojen koosta ja siitä tehtyä johtopäätöstä on sittemmin moni kommentoija lainannut kannanotoissaan.
Ainoa ongelma vain asiassa on sen paikkansa pitävyyden osalta, että se on ehkä helpoiten osoitettavissa myytiksi. Tähän voi nimittäin vastaväitteeksi ottaa tuloksia saman tutkimuksen liitetiedoista, joista oheinen kuva sivulta 14:
Perheiden bruttotulojen vaihteluväli oli isoimmillaan siis 6000 – 1 600 000 euron välillä esimerkin jalkapallossa kyselyyn vastanneilla. Uskoisin tuohon haarukkaan osuvan ainakin yli 95% suomalaisista perheistä.
Kun otetaan vielä huomioon seuroissa yleiset stipendirahastot sekä KELA:n maksamat harkinnanvaraiset toimeentulotuet harrastusmaksuihin, niin on vaikea ymmärtää johtopäätöstä, että urheiluseuratoiminnasta olisi iso osa kansasta kokonaan maksutasojen vuoksi syrjäytymässä.
Faktisesti kyselyyn vastanneiden keskimääräiset bruttotulot kertovat vain heidän tulotasostaan. Kun huomioi vielä erityisesti pienet vastaajamäärät, niin voi kysyä kuinka kattavasti vastaajakunta tasainen läpileikkaus urheiluseuraperheistä.
Esimerkiksi omassa lajissani koripallossa vastaajia oli vain 121 eli alle yksi prosentti lisenssipelaajien vanhemmista. Tuollaisessa otannassa voi jo yhden aktiivisen seuran vanhemmat vääristää tuloksia suuntaan tai toiseen merkittävästi todellisesta.
Ja mikä siis olennaisinta, niin kyselyn mukaan kaikkien tulotasojen perheistä on ollut mahdollista seuratoimintaan osallistua.
Kuva: Chilli Head (CC)
Myytin murtamisesta toimenpiteisiin:
Helsingissä on yhden tiedon mukaan yli 100 jalkapalloseuraa. Niistä uskon löytyvän jokaisen perheen lompakolle sopivaa toimintaa kaikille futiksesta kiinnostuneille lapsille.
Kaikilla ei varmasti ole varaa esimerkiksi HJK:n maksuihin, mutta pitäisikö edes olla yhteiskunnan näkökulmasta onkin sitten jo toinen juttu. Yksittäiset urheiluseurat ovat itsenäisiä toimijoita, jotka määrittelevät hintatasonsa ja toimintansa laadun jäsenistönsä toiveiden pohjalta.
Joidenkin lajien ja seurojen kalleimmista toiminnoista varmasti perheen tulotaso rajaa lapsia pois. Mutta sama käy minkä tahansa muunkin asian suhteen, kuten vaikkapa millä asuma-alueella perhe asuu tai kuinka hintavaa autoa ajaa.
Mielenkiintoinen piirre urheiluseuroja keskenään verratessa on kuitenkin trendi, jossa kalleimmat seurat ovat usein myös isoimpia jäsenmäärältään. Hinnalla tuntuu siis olevan merkitystä, mutta käänteisellä tavalla kuin yleisestä keskustelusta voisi päätellä.
Aiheesta enemmän kiinnostuneille suosittelen lukemaan vanhan tekstini aiheesta.
Lasten liikunnan kustannukset – Miksi kalleimmat seurat ovat yleensä myös isoimpia?
Iso kysymys olisikin miettiä, miksi halvemmat seurat ja monessa tapauksessa myös lajit usein vetävät absoluuttisin luvuin vähemmän harrastajia kuin kalliit?
Myytti 3: Ratkaisuksi tarvitaan lisää maksuttomia tai puoli-ilmaista liikuntatoimintaa
Viime vuosien suosituin ratkaisu urheiluseuratoiminnan hintatason nostamiseen vastaamisessa on varmaankin olleet erilaiset kokonaan tai voimakkaasti yhteiskunnan puolelta tukieuroilla subventoidut matalan kynnyksen liikuntaryhmät.
Näitä ovat järjestäneet urheiluseurat oman ydintoimintansa ohessa voimakkaasti tuettuina erilaisilla hankerahoilla. Vaihtoehtoisesti kunta tai muu järjestö on kehittänyt oman toimintamallin maksuttomalle toiminnalle.
Ajatusmallina on pitkälti ollut seuraava:
Kalliit maksut syrjäyttävät köyhemmät lapset normaalista seuratoiminnasta
-> Tarjottava maksutonta tai erittäin halpaa toimintaa
-> Saadaan nämä muuten sivuun jäävät mukaan liikkumaan.
Mutta toimiiko tämä sinänsä looginen päättelyketju käytännössä kuinka hyvin?
Ovatko ryhmät automaattisesti täynnä kuin vain hintalappu on tarpeeksi matala tai sitä ei ole ollenkaan?
Katsoin tilannetta Helsingin Liikuntaviraston yhdessä seurojen kanssa järjestämästä Easysport-toiminnassa, jossa ryhmät osallistujille maksuttomia tai maksimissaan noin 30 euroa koko kevätkausi.
Tyypillisesti hintakeskustelussa aina malliesimerkkinä nouseva jääurheilu oli erittäin mielenkiintoinen tulosten suhteen, kun tarkistin paikkatilanteen nyt kuluvan kevään osalta.
12 tarjolla olevasta jäähallissa toteutettavasta ryhmästä, joissa muun muassa luistelu- ja kiekkokouluja sekä Easy Hockey ryhmiä, oli vain yksi ainoa täynnä.
Alla esimerkki 12,50 maksavasta taitoluistelusta kiinnostuneille lapsille suunnatusta luistelukoulusta, jossa siis muun muassa tilaa 12 paikkaa tällä hetkellä.
Katsoin myös muun muassa saman hintaisen Vuosaaren jäähallissa 1.-6.-luokkalaisille tarkoitetun Easysport Kiekkokoulun tilanteen ja siellä oli 31 paikkaa vapaana.
Aivan selvää tuntuu olevan tuloksia katsellessa, että ainakaan pelkästä hinnasta ei lasten harrastamattomuus ole kiinni. Muuten kai tällaiset ryhmät suosituissa lajeissa väkirikkaalla alueella olisivat automaattisesti täynnä.
Sen vuoksi myös näiden matalankynnyksen toimintojen lisäämisen esille ottaminen lähes maagisena kaiken ratkaisevana toimenpiteenä ei myöskään ole toimiva, vaikka luonnollisesti monelle se onkin paras keino päästä ohjattuun liikuntaan, mutta ei kokonaisratkaisu.
Kuten edellisessä myytti-kohdassa jo toin esille, niin itse asiassa kalliimmat seurat liikuttavat keskimäärin aina isompia määriä yleensä kuin halvemmat. Tämä tosiasia olisi hyvä pitää mielessä.
Asiantuntijoita työryhmässä kuunneltuani ja materiaaleihin aiheesta lisää perehdyttyäni on alkanut myös vahvistua näkemys, että kustannukset on nähty usein pienituloisten perheiden osalta liian yksioikoisesti ainoana harrastuksista sivuun jättävänä syynä unohtaen muut olennaiset tekijät.
Helsingin nuorisotoimenjohtaja Tommi Laitio avaa aihetta erinomaisesti kirjoituksessaan:
Harrastamisen puute ei vain rahasta kiinni
Yksinhuoltajaperheessä muun muassa usein kustannusten tiputtamiseen tarjottava keino talkootöiden lisäämisestä saattaa olla isompi este kuin itse maksut. Näin totesi eräs aiheeseen perehtynyt alan ammattilainen näkemyksenään, kun kertoi ajan olevan usein jopa euroja enemmän kortilla yhden vanhemman perheissä.
Kuva: Steven Depolo (CC)
Myytin murtamisesta toimenpiteisiin:
Laition kirjoituksen kaltainen laajan kokonaiskuvan saaminen on ensiarvoisen tärkeää kohderyhmästä ennen kuin aletaan miettimään ratkaisuja haasteiden ratkaisuun.
Urheiluseuratoiminnan osalta tämä pitää paikkansa aivan samalla tavalla kuin mitä tahansa muutakin toimintaa kehitettäessä. Ensimmäiseksi on päätettävä:
- Minkä kohderyhmän ongelmia ratkaistaan?
- Mitä eri tekijöitä todellisuudessa haasteiden taakse kätkeytyy?
- Millainen ratkaisu palvelisi olennaisimpien ongelmien osalta?
- Muistammeko testata oletuksemme alkuun?
- Jos olemme saaneet oikeasti toimivan ratkaisun, miten markkinoimme sen?
Nykyaikaisella ketterän kehittämisen ja kokeilukulttuurin malleilla päästään kyllä kustannustehokkaasti haluttaessa tuloksiin.
Mutta ensiksi on uskallettavat haastaa vakiintuneet ajatusmallit ja rakenteet tai päädytään tehottomasti ratkomaan ongelmia kuten aina ennenkin…
Kuva: GotCredit (CC)
Myytti 4: Urheiluseuroissa itsessään ei ole mitään tehostettavaa toiminnassa
Itse asiassa on hyvin outoa, että urheiluseurojen hintakeskustelussa ei ole voimakkaammin nousseet esiin perinteiset keinot tiputtaa organisaatioiden kuluja.
Jotenkin tuntuu olevan vallalla ajatus, että kaikissa seuroissa jo nyt kaikki tehdään huipputehokkaasti ja pienillä resursseilla.
Tosiasia on kuitenkin urheiluseurojenkin osalta, että suurimmassa osassa tapauksia tehostamisen varaa löytyy ja paljon.
Olen muutaman kerran työhistoriani aikana joutunut toteuttamaan ”seurasaneerauksen”. Nämä ovat olleet luonnollisesti vähemmän mukavia prosesseja, kuten tehostamistoimenpiteet usein ovat.
Ja voin nostaa Aleksi Valavuorta lainatakseni käteni pystyyn virheen merkiksi, että tehostamistoimenpiteet on yleensä tehty vasta pakon edessä. Osassa tapauksissa konkreettisesti tilanteessa, jossa vaihtoehtona olisi ollut koko toiminnan loppuminen.
Ehkä juuri tarvittavien toimenpiteiden epämiellyttävyyden ja vaikeuden vuoksi muun muassa seuraavia keinoja olen todella harvoin kuullut hintakeskustelussa:
- Henkilöstön vähentäminen, osa-aikaistaminen tai lomauttaminen hiljaisina aikoina. Tarvitseeko seura oikeasti nimittäin saman määrän työntekijöitä 12 kuukautta vuodessa?
- Hallintoihmisten siirtäminen tuottavampiin tehtäviin, esimerkiksi toimistosta valmentamaan.
- Harjoitustilojen tehokkaampi käyttö = Enemmän treenaajia per vuoro.
- Käydään kustannukset tarkasti läpi ja kaikki epäolennainen pois tai ainakin reilusti vähentäen.
- Siirretään resursseja tappiollisista ryhmistä tuottaviin -> lisää euroja seuran kassaan.
Olen kaikkia edellä mainittuja joutunut toteuttamaan ja tiedän, etteivät ne mitään herkkua ole. Mutta on myös tosiasioiden tunnustamisen pakoilua niitä väistellä ja sitä kautta aiheuttaa turhia kuluja, joita paremmalla johtamisella olisi voitu välttää.
Kuva: Images Money (CC)
Myytin murtamisesta toimenpiteisiin:
Mikäli kustannusten tiputtaminen on tavoitteena, niin myös nämä niin sanotut ”ikävämmät keinot” tulisi olla seuran työkalupakissa.
Jos yhden konkreettisen säästötoimenpiteen harjoitustilojen suhteen haluatte seurassa toteuttaa, niin suosittelen seuraavaa:
Kaikki oheisharjoittelu pois kalliista varsinaisesta harjoitustilasta
Tällä tarkoitan esimerkiksi 100 euroa tunti maksavalla tekonurmella tai palloiluhallissa tehtäviä punnerruksia ja vatsalihaksia, jotka hyvin voisi tehdä käytävillä, pukuhuoneissa tai kokonaan muualla.
Monessa seurassa jo pelkästään tällä toimenpiteellä voitaisiin vähentää kalliiden harjoitustilojen tarvetta 10-25%. Eli varsinaisella harjoituskentällä tehdään vain niitä juttuja, joihin kyseinen tila välttämätön, muut tukijutut kokonaan kentän ulkopuolella.
Ja tiedän tällaisesta linjauksesta monen valmentajan repivän pelihousunsa ja kiukuttelevan:
Kun ei noin vain huipulle tähtäävässä kilpaurheiluseurassa voi tehdä!
Tällaisessa tapauksessa on sitten syytä miettiä, että kuka seurassa loppujen lopuksi toiminnan kustannustason määrittää, valmentaja vai hallitus…
Kuva: Woodley Wonderworks (CC)
Myytti 5: Urheiluseurat kyllä haluaisivat tiputtaa kausimaksujaan
Yksi perusoletuksia tuntuu seuratoimijoiden ulkopuolella olevan ajatus siitä, että tavoitteena seuroissa luonnollisesti on kausimaksujen tiputtaminen.
Jokin aika sitten aloin miettimään kuinka itse aiheeseen suhtauduin aikoinaan muutamassa eri seurassa toiminnanjohtana ollessani. Voin reilusti todeta, että meillä oli seurajohdossa avoimesti tehty seuraavaa linjaus:
”Monesta asiasta voidaan keskustella, mutta maksuja ei koskaan lasketa!”
Ennen kun avaan lisää perusteita tämän päätöksen takaa kerron tekemästäni gallup-soittokierroksesta seurajohtajille. Siinä kysyin seuraavaa:
”Jos ottaisimme tuohon nyt 100 urheiluseuraa ja antaisimme niille muutaman kymmenen tuhatta euroa ylimääräistä, niin kuinka monta prosenttia niistä käyttäisi eurot kausimaksujen alentamiseen?”
Yleisin vastaus oli naurun ohella ”Ei kukaan”.
Toiseksi yleisin ”Alle 5%”.
Mistä tämä johtuu? Ja miksi itsekin olen ollut samalla ehdottomalla linjalla kielteisen suhtautumisen osalta maksujen alentamiseen, kuten ilmeisesti monessa muussakin seurassa ollaan juuri tälläkin hetkellä?
Ja vielä pakko tähän väliin todeta, että juhlapuheissa höpötetyt jutut tai avustushakemuksissa ovat sitten ihan eri maailma.
Parhaiten seuran todellisen strategian näkee siinä, miten eurot oikeasti ohjautuvat.
Ydinsyynä haluttomuuteen tiputtaa kausimaksuja ovat seuran tavoitteet ja niiden mukaan organisaation luonnollisesti tuleekin toimia.
Suurin osa seuroista tavoittelee suurimman sekä kauneimman statusta ja siihen ei päästä maksuja alentamalla. Jos euroja jää yli, niin niitä kutsutaan resursseiksi, joita taas investoidaan parempiin harjoitustiloihin, valmentajiin ja seuratyöntekijöihin.
Tarkemmin tästä ”Stockmann-seuramallista” voit halutessasi lukea alla olevasta vanhasta kirjoituksestani:
Kolme mallia menestyksekkääseen urheiluseuratyöhön
Myytin murtamisesta toimenpiteisiin:
Urheiluseurakentässä on yhä vahvemmin korostunut mahdollisimman laadukkaaseen toimintaan tähtäävien seurojen voimistuminen.
Tämä on pitkälti seurausta ennen kaikkea siitä, että tällaiselle on kova kysyntä maksukykyisen enemmistön puolesta ja nämä organisaatiot ovat saaneet myös isoja määriä keskimäärin tukirahoja kasvua vauhdittamaan viime vuosina.
Samalla on jäänyt kehittymättä yrityspuolella aikuisten liikuntakeskuksissa muun muassa vahvasti näkyvä edullisten toimintamallien ympärille liiketoimintansa perustavien tekijöiden esiinmarssi.
Niin kauan kuin urheiluseurat tuntuvat entistä enemmän keskittyvän huipputoimintaan voidaan hyvin kysyä, onko edullisten toimintojen hakeminen näiden organisaatioiden kautta tehokkain ja toimivin malli?
Itse en tähän usko, varsinkin kun ottaa huomioon seuraavan myytin perkaamisesta esille tulevat jutut, miten rahavirrat varsinkin menestyksekkääseen kilpaurheiluun tähtäävissä organisaatioissa usein menevät.
Myytti 6: Tietystä toiminnasta seuroissa perittävät maksut ovat sama asia kuin niiden todelliset kustannukset
Yksi iso ongelma kustannuskeskustelun osalta on se, että käytännössä lähes kaikki tutkimustulokset perustuvat kyselytutkimuksiin.
Se mitä jää puuttumaan tällaisissa tutkimusmetodeissa usein on kokonaiskuva todellisuudesta seuroissa.
Vertailuna voisi ajatella, että ravintoloiden toimintaa ja hintojen taustalla olevia tekijöitä tutkittaisiin pääasiassa vain asiakkaille tehtävillä kyselyillä.
Hinta-laatusuhteen osalta asiakkaat ravintolassa tai vanhemmat urheiluseuroissa ovat muun muassa varmaan parhaat asiantuntijat, mutta eivät juuri muussa seuran kustannusrakenteisiin ja tehokkuuteen liittyvissä kysymyksissä.
Urheiluseuratoimijoille toteutetuissa kyselyissä ja haastattelututkimuksissa päästään jo huomattavasti paremmin kiinni arkirealismiin, mutta tässäkin tavassa jää ikävä kyllä juurisyyt usein löytymättä.
Vai kuinka usein muistat jonkun urheiluseuratoimijan esimerkiksi todenneen, että seuramme korkeat maksut ovat pitkälti seurausta tehottomasta palkatusta organisaatiostamme ja osaamattomasta luottamusjohdosta?
Toivottavasti sallit tämän pienen yllä olevan kärjistyksen ja saat mahdollisen nenuun sukeltaneen palkokasvin pikaisesti poistettua ja jatkettua lukemista 😉
Tosiasia kuitenkin on, että esimerkiksi ihan perustavan laatuista kustannusrakennetta eri toimintojen osalta on melko mahdotonta saada selville tutustumatta konkreettisesti yksittäisen seuran rahavirtoihin.
Kuva: Tax Credits (CC)
Kaksi käytännön esimerkkiä seuroista hinta versus todelliset kustannukset ja niiden seuraukset:
Esimerkki 1:
Urheiluseura X järjesti erittäin suosittuja pienten lasten liikuntaryhmiä, joihin oli jopa jonotuslistat käytössä.
Hinta 60 minuutin kestoiselle toiminnalle oli 15 euroa kerta ja 20 lasta mahtui mukaan. Tuntia kohti tulot seuralle siis 300 euroa.
Kustannuksia kunnalta saadusta harjoitustilasta tuli 20 euroa tunti ja vetäjälle maksettiin 8 euroa, joka sivukuluineen oli noin 10 euroa. Kokonaiskulut per tunti yhteensä 30 euroa.
Tässä tapauksessa seura siis otti ryhmästä hulppeaa 900% katetta, jotta sai siirrettyä 270 euroa tunnissa vanhempien juniorien kilparyhmien kustannusten kattamiseen.
Mietittäväksi sinulle:
Mitä uskoisit tällaisella itse asiassa hyvin yleisellä hinnoittelu- ja toimintamallilla operoivan seuran tekevän kausimaksulleen, jos kunta päättäisi esimerkiksi poistaa kokonaan alle 18-vuotiaiden harjoitustilavuokrat?
Alentaisiko kausimaksua vuokran alennuksen verran vai pumppaisiko säästyneet rahat muihin toimintoihin kuten ennenkin?
Esimerkki 2:
Seuran Y junioreiden huippuryhmän kausimaksuksi oli seuran johtokunta päättänyt 1000 euroa. Oikeat kustannukset olivat 4000 euroa urheilijaa kohti, mutta pitkälti näiden junioreiden vanhemmista koostuneet päättäjät pitivät tonnin hintatasoa ehdottomana maksimina.
Valmennuspäällikkö ehdotti fyysisenvalmentajan palkkaamista seuraan ja tämä isolla osalla työpanostaan auttaisi kehittämään entisestään myös tämän huippuryhmän valmennuksen laatua.
Mietittäväksi sinulle:
Mitä uskot johtokunnan päättäneen, kun joka tapauksessa omien lasten harrastusmaksuihin oli sovittu seuran kausimaksujen osalta tuo 1000 euron yläraja todellisista kustannuksista riippumatta ja mahdolliset lisäkustannukset menisivät siis muiden ryhmien vanhempien maksettavaksi?
Myytin murtamisesta toimenpiteisiin:
Olennaisinta on yksittäisten urheiluseurojen osalta päästä kiinni todellisiin toimintaperiaatteisiin ja eurojen käyttökohteisiin.
Kustannussäästöjä ei voida tehokkaasti edes lähteä miettimään, jos ei ensiksi oikeasti tiedetä edes iso kuvaa miten hinnat todellisuudessa seurassa tällä hetkellä muodostuvat.
Senkin jälkeen toki mietittävä tarkasti kannattaako leikata vai ei ja mistä. Pahimmillaan esimerkiksi näkee seurojen säästävän markkinointibudjetistaan, joka oikein käytettynä tuo varmasti parhailla kertoimilla euroja seuran kassaan ja sitä kautta vähentää tarvetta kausimaksujen nostoille.
Kuva: 401(K) (CC)
Myytti 7: Tukieurot kannattaa aina kohdistaa suoraan seuroille ja lajiliitoille harrastushintojen laskemiseksi
Tällä hetkellä valtaosa yhteiskunnan tuesta lasten liikuntaan ja urheiluun menee suoraan toimintaa tekeville organisaatioille, kuten lajiliitoille ja seuroille.
Näin eurot on suhteellisen helppo jakaa, mutta onko se tehokkain malli, jos tavoitteena mahdollistaa jokaisen lapsen urheiluseuraharrastus perheen tulotasosta riippumatta?
Oma näkemys on entistä enemmän siirtynyt kannattamaan organisaatioiden tukemisen suhteen taloudellisesti tiukalle oleville lapsille suoraan meneviä euroja. Seuralle tuleva tukiraha kun on kuitenkin keskimäärin ennen kaikkea toimeentulevan keskiluokan tukemista, kuten eräs asiantuntija totesi.
Samalla kun tukieuroja on ollut viimeisen 10 vuoden aikana enemmän kuin koskaan seuroille jaossa ovat myös harrastusmaksut moninkertaistuneet ja kaikissa seuroissa ei myöskään omia sisäisiä prosessaja taloudellisesti tiukoilla olevien tukemiseen.
Tämä siis seurausta aiemmin mainitsemastani ”Stockmann-ilmiöstä”, jonka vuoksi avustukset vain nopeuttavat hintojen nostamista auttaen seuroja tekemään tavoittelemansa laadun kehittämistä tehokkaammin kuin vain omilla resursseillaan.
Vähävaraisten tukemiseen käytettävät rahat tulevaisuudessa suoraan perheille?
Tämä luonnollisesti vaatii arvovalintoja, kuten aihe pitkälti muutenkin. Suomalaisessa liikunta- ja urheilukentässä on oikeasti vaikeita valintakysymyksiä perinteisesti vältelty ja ajateltu voitavan tehdä kaikkea hyvin. Jossain vaiheessa resurssit sen aikoinaan ehkä mahdollistivatkin, mutta toisin on tänään.
Kun eurojen määrä todennäköisesti tulee lisäksi entisestään vähenemään tulevaisuudessa yhteiskunnan tukien osalta valtion ja kuntatalouden haasteiden vuoksi, niin kipeätkin päätökset tulevat jossain vaiheessa eteen.
Silloin on muun muassa pistettävä tärkeysjärjestykseen kenen tukeminen on tärkeämpää kuin toisen.
Esimerkkinä voisi ottaa, kummalle eurot mieluummin?
Huipulle tähtäävän juniorin toiminnan tukemiseen perheen tulotasosta riippumatta vai vähävaraisen perheen jälkikasvulle, vaikka ei yhtä lahjakkaalta vaikuttaisikaan?
Ja kyllä… välillä nämä ovat joko tai kysymyksiä, kun kaikkeen ei resurssit riitä.
Kumman oven valitset?
Kuva: Lynn Rainard (CC)
Myytin murtamisesta toimenpiteisiin:
Arvovalinnat ensiksi ja teot sitten niiden mukaan.
Jos itse saisin heilauttaa taikasauvaa, niin unohtaisin keskimääräiset kustannukset kokonaan ja ottaisin vähävaraisten perheiden lapset keskiöön. Olennaista olisi saada näille tietoa alueen edullisista seuroista eri lajeissa ja lisäksi sitten seurojen stipendirahastot sekä KELA:n suoratuki silloin kuin eivät tulot riitä perusmaksujen maksamiseen perheessä.
Näihin edellä mainittuihin toimenpiteisiin tukieurojen jakajina keskittyisin, jotta jokaisella lapsella olisi halutessaan mahdollisuus osallistua urheiluseuratoimintaan.
Toiminnan laadun, yms. kehittämiseen eurot sitten edelleen suoraan seuroille ja lajiliitoille.
Bonusvideo:
Kuntapäättäjän helpoin mahdollisuus tiputtaa urheiluseurojen harrastuskustannuksia, lisätä kuntalaisten liikkumista ja ansaita vielä euroja samalla.
Tässä reilun 3 minuutin mittaisessa videossa käyn läpi, miten kuntapäättäjät voisivat yhdellä muutoksella tiputtaa urheiluseuran X tulevat kausimaksut jopa puoleen.
Mitä ajatuksia sinulle kirjoitus herätti? Mielellään kuulisin niitä alla olevassa kommenttiosiossa.
Jos pidit artikkelista, niin jaa helposti eteenpäin verkostoillesi esimerkiksi alla olevien some-nappien avulla.
Liity nyt maksuttomaan Aina Ennenkin Sisäpiiriin yli 750 sisäpiiriläisen joukkoomme ja saat muun muassa seuraavat edut:
1) Uutiskirjeen kautta tiedon uusista blogipostauksista aina kätevästi meiliisi.
2) Osallistumisoikeuden vain Sisäpiiriläisille pidettäviin ilmaisiin nettiseminaareihin.
3) Pääsyn suljettuun Aina Ennenkin Sisäpiirin facebook-ryhmään, jossa jo yli 470 jäsentä tällä hetkellä.
4) Maksutta Sisäpiiriläisille Sporttisaitin kanssa yhteistyössä tehdyn 23 sivuisen E-kirjan ”Jäsenet ja varainhankinta”.
5) Vain Sisäpiiriläisille suunnattuja tarjouksia.
–> Liity Aina Ennenkin Sisäpiiriin!
Kannattaa tarkistaa, ettei Sisäpiirin sähköposti ole mennyt roskaposti-kansioon. Mikäli näin on käynyt, siirrä se saapuneisiin ja merkkaa toivottavaksi postiksi. Näin saat viestit myös tulevaisuudessa luettavaksesi.