Otsikon kysymystä olen miettinyt lähiaikoina paljon. Henkilökohtaisesti tärkeän siitä tekee se, että katson tällä hetkellä kuuluvani kyseiseen ”palkkion takia” valmentavien ryhmään.
Siksi varmaan itselläni herätti erityisen runsaasti ajatuksia edellisen kirjoitukseni
kommentti-osiossa nimimerkki Kettu Repolainen toteamus:
Rahalla saa helpommin valmentajia, mutta kun raha on ainoa motivaattori koutsille, voi myös olettaa että hän ei itsestään 110% jokaiseen harjoitukseen jätä.
Päädyin tutkailemaan omaa valmentajauraani ja siinä muuttumistani ”rakkaudesta lajiin” -koutsista ”rahasta valmentavaksi”.
Seuraaviin kysymyksiin hain vastauksia:
- Miksi kehityskulku itselläni on mennyt tällä tavalla?
- Mikä vaikutus eri elämänvaiheillani on ollut suhtautumiseeni valmennukseen?
- Milloin olen laittanut tuon 110% peliin ja milloin taas en?
- Mitä urheiluseurojen päättäjien kannattaisi huomioida valmentajien erilaisten motivaatioiden suhteen?
Oma valmentajapolkuni koripallon parissa vuosina 1986-2014
Vuodet 1986-2000 ”Intohimosta kilpaurheiluun ja lahjakkaiden kanssa toimimiseen”
Valmensin ensimmäiset 15 vuotta perinteiselle ”rakkaudesta lajiin” –systeemillä. Laitoin koutsaukseen aikaani käytännössä 24/7 -periaatteella ja väheksyin kaikkia niitä, jotka eivät kyenneet samanlaiseen sitoutumisen asteeseen.
Tärkeimpänä tavoitteena oli saada kovatasoinen SM-sarjaa pelaava B- tai A-junioreiden ryhmä aina valmennettavaksi. Siinä sivussa myös ohjasin nuorempia junnuja mahdollistaakseni päätoimisen pestini seurassa.
Mikään asia ei ollut tärkeämpää kuin valmentaminen. Kun ajankäytön suhteen tuli ristiriitatilanteita esimerkiksi opiskelun tai seurustelun osalta, niin valinta oli aina selvä.
Ei muuta kuin treenireppu selkään ja kohti uusia otteluita…
Vuonna 2000 maailmankuvani sai kuitenkin lähtemättömän kolauksen.
Tuona keväänä saavutin nimittäin juniorivalmentajana ”kaiken mahdollisen”. Koutsasin poikkeuksellisesti kyseisellä kaudella sekä seuran A- että B-junioreita, jotka molemmat voittivat viikon välein ikäluokkansa Suomen mestaruuden.
Kuukauden verran meni mukavasti vastaanottaessa selkään taputteluja joka suunnasta, ennen kuin realismi iski kovaa kasvoille.
Eivät mestaruuden ratkaisseetkaan muiden elämän osa-alueideni haasteita, kuten olin jotenkin aina itselleni selitellyt erilaisia valintoja tehdessäni valmennuksen hyväksi…
Kuva: Aliaciat89 (CC)
Vuodet 2001-2010 ”Itsensä etsimistä valmentajana”
Henkilökohtaisen kriisin myötä suhtautumiseni koutsaukseen muuttui aikaisemmasta radikaalisti. En enää panostanut samalla lailla intohimoisesti valmentamiseen ja muu elämä pysyikin sen ansiosta paremmin tasapainossa.
Kuitenkin itse valmennuksesta ”puuttui se jokin”. En löytänyt mitään vastaavaa tilalle, joka olisi korvannut aiempien vuosien myös positiivisen ”adrenaliini-huuman”, jonka harjoitukset ja pelit olivat saaneet aikaan 110% panostettuna.
Näin jälkeenpäin miettien valmensin tämän jakson ”80 prosenttisesti”. Ihan ok toimintaa, mutta palo puuttui.
Vuodet 2010-2012 ”Taukoa pelikentiltä”
Huomasin parhaimmaksi laittaa koutsaamisen kokonaan tauolle, kun en toimintaan löytänyt sopivaa motivaatiota.
Kuva: J9sk9s (CC)
Vuodet 2012-2014 ”Paluu valmennushommiin uudella sykkeellä”
Oltuani sivussa pari vuotta ohjaustoiminnasta kokonaan, muutama seura otti yhteyttä ja tarjosi mielenkiintoisia valmennuspestejä.
Olisin päässyt muun muassa mukaan pääsarjaseuran valmentajastaffiin todella mielenkiintoisessa vaiheessa olevaan prokkikseen.
Vastaukseni oli kuitenkin tarjoukseen ystävällinen:
Kiitos ehdotuksesta, mutta ikävä kyllä tällä hetkellä ei käy.
Miksi en halunnut ottaa tätä kiinnostavaa valmennuspestiä vastaan?
Halusta ei tällä kertaa ollut kysymys, vaan aikaisempien kokemusten perusteella kantapään kautta opitusta.
Pystyin nimittäin sieluni silmin näkemään vaimoni vastauksen 2- ja 3-vuotiaiden tyttäriemme roikkuessa saman aikaisesti hänen jaloissaan innostuneeseen ilmoitukseeni valmennusurani jatkosta:
Rakas minulla on mahtavia uutisia!
Otin juuri vastaan todella mielenkiintoisen valmennustehtävän. Joukkue on täynnä lahjakkaita kehityshaluisia pelaajia ja sarjatasokin on maan korkein.
Harjoituksia on vain maanantaisin, tiistaisin, torstaisin ja perjantaisin. Pelejäkään ei ole jokaisena viikonloppuna molempina päivinä.
Ehkä olisimme seuraavan kerran vaimon kanssa keskustelleet jo parin ”sanan hiljaisen viikon” jälkeen vastaanottaessani saarnaa aiheesta:
Ymmärrätkö Mikko hyvä yhtään meidän perhetilannetta???
Kuva: CircaSassy (CC)
Koska kuitenkin halusin valmentaa, niin oli aika kehitellä kotijoukoille myytävissä oleva valmennustapa
Samaan aikaan näiden seurojen yhteydenottojen aikaan suoritin tuotekehittäjän opintoja. Päätin ottaa yhtenä opiskelutehtävänä haasteeksi luoda sellaisen mallin valmennustyöhön, jonka myös vaimo voisi hyväksyä ilman hampaiden kiristelyä.
Muutaman kuukauden kuluttua olinkin lanseerannut ja myynyt ensimmäisen ”valmennusilta-pakettini” ja oli aika käydä keskustelu:
Tein tänään valmentajasopimuksen ensi kaudelle.
Vastaukseksi sain vaimon epäluuloisen ja odottavan katseen.
Käyn valmentamassa syyskuusta huhtikuun loppuun joka torstai ja ainoastaan tuona päivänä.
Seura maksaa palkkaa 250 euroa ilta eli 1000 euroa per valmennuskuukausi.
Miltä kuulostaa?
Vaimo:
Mene vaan 🙂
Nykytilanne 2014 ”Kahdessa seurassa päivä molemmissa”
Kuluvalla kaudella valmennan yhden päivän kahdessa eri seurassa yllä mainitun kaltaisella systeemillä ja koen taas nauttivani hommasta, kuten alkuvuosina.
Kaksi päivää viikossa on juuri optimimäärä valmennusta muun elämän huomioiden. Treeneihin menen aina hyvällä mielellä ja 3-4 tunnin setin pystyy vetämään se 110% lasissa.
Palaute valmennuksen onnistumisesta tulee luonnollisesti harjoituksissa heti osallistujien kasvoilta.
Kuva: Jim Larrison (CC)
Lisäksi isommassa kuvassa seuralta saamani korvaus toimii hyvänä mittarina siitä, kuinka paljon arvoa olen pystynyt toiminnallani tuottamaan.
Mitä olen oppinut ”rakkaudesta lajiin” versus ”rahasta valmentamisesta” seuran kannalta ajateltuna?
Molemmissa motivaation lähteissä on omat hyvät ja huonot puolensa, jotka on tärkeää ottaa huomioon mietittäessä millaisia valmentajia mihinkin ryhmään hankitaan.
”Rakkaudesta lajiin” intohimoisesti valmentavan plussat ja miinukset:
+ Tekee mielettömän määrän hommia joukkueensa eteen, jos ryhmä on hänelle itselleen motivoiva. Ei laske OTO-koutsina tunteja ja lähinnä toivoo vain lisää harjoitusvuoroja.
+ Kausipalkkiolla toimittaessa useimmiten yleensä erittäin edullinen ratkaisu seuralle suorien kulujen osalta.
+ Menee vaikka läpi sen kuuluisan harmaan kiven kehittäessään itseään valmentajana niissä osa-alueissa, jotka kokee henkilökohtaisesti olennaisiksi.
– Intohimo ei kohdistu yleensä muuta kuin ”huippuryhmiin”. Lajirakkaus katoaa tämän koulukunnan koutsilla kakkosryhmien ja harrasteporukoiden osalta kummasti yleensä kokonaan.
Pahimmillaan ammattivalmentajana vetää ”pakotettuna epämotivoivaan ryhmään” treenit, kuten eräs nimeltä mainitsematon ”Pro” Angry Birdsiä kännykällään katsomon penkeillä näpytellen. Juniorit saivat kuulemma ilman häiriötä pelailla keskenään kaikki harjoitukset koko kauden…
Kuva: Garreth Heath (CC)
– ”Rakkaudesta lajiin” –valmentajia on yleensä hyvin rajallinen määrä. Siinä vaiheessa ”kun kaikki kivet ja kannot on käännetty”, eikä uusia tällaisia koutseja enää löydy, niin seura on isoissa vaikeuksissa valmentajaresurssien suhteen.
– ”Intohimo koutsit” myös aiheuttavat monesti paljon epäsuoria kustannuksia seuralle, joita monesti ei hahmoteta. Näitä tulee muun muassa korkeiden drop-out lukujen aiheuttamista kausimaksujen menetyksistä.
”Rahasta valmentavien” plussat ja miinukset:
+ Suhtautuvat yleensä tehtäviinsä kuin mihin tahansa työhön. Tekevät sen mitä työnantaja haluaa korvausta vastaan. Heille kelpaavat myös ne ryhmät ja valmennuspositiot, jotka ”intohimo koutsille” eivät koskaan kävisi.
+ Tästä ryhmästä on helppo saada kokeneita ja ammattitaitoisia mukaan juuri niin paljon kuin tarvitaan, kunhan euroja on vain riittävästi valmennukseen kohdistettuna.
+ Toteuttavat hyvin ohjeistettuna seuran linjaa itsenäisesti ja eivät yleensä tarvitse toimihenkilöitä valvomaan toimintaansa tai selvittelemään ongelmia.
Tuovat yleensä myös toiminnallaan parhaiten kausimaksutuloja sisään, koska vetävät laadukkaasti myös tuottavia kakkosjoukkueita ja harrasteryhmiä.
Kuva: Epsos.de (CC)
– Eivät ole valmiita uhraamaan ”koko elämäänsä” valmennukseen. Tietynlaisissa kilpa- ja huippuryhmissä tällainen ominaisuus olisi seuralle selkeä etu.
– ”Kynä saattaa tippua pöydälle” työtuntien päättyessä. Keskimäärin ei ole samanlaista halua kuin ”intohimo ryhmässä” pohtia vaikkapa pelikirjan taktisia hienouksia koutsiporukoissa vapaa-ajallaan.
– Ovat suorilta kustannuksiltaan huomattavasti kalliimpia kuin perinteiset valmentajat.
Mitä vastaat tähän kysymykseen?
Kumman tyyppisiä valmentajia sinun seurasi juuri nyt kaipaa?
Millaisia ajatuksia sinulle heräsi aiheesta? Mielellään kuulisin niitä kommenttiosiossa.
Jos pidit kirjoituksesta, niin jaa eteenpäin helposti verkostoillesi alla olevien some-nappien avulla.