”Lasten ja nuorten seuraurheilu on kallistunut huomattavasti. Liikuntaharrastusten hinnat ovat jopa kolminkertaistuneet kymmenessä vuodessa, selviää laajasta tutkimuksesta.
Harrastaminen urheiluseurassa saattaa olla liian kallista jo kahdelle kolmasosaa suomalaisperheistä, sanoo tutkimuksen toteuttanut yliopettaja Kari Puronaho ammattikorkeakoulu Haaga-Heliasta.”
Yllä oleva kohta on lainaus viime viikonloppuna Helsingin Sanomissa julkaistusta urheiluharrastusten hintojen nousua koskevasta artikkelista. Pohjatiedoksi tähän kirjoitukseen suosittelen sen lukemista nyt alle, jos ei ole sinulle vielä tuttu.
Miksi harrastusmaksut ovat nousseet?
Puronaho käy ansiokkaasti Hesarin artikkelissa läpi konkreettisia syitä kilpailullisuuden lisääntymisen ja sitä kautta harjoituskertojen määrän nousun, matkakulujen ja laadukkaampien varusteiden osalta. Taustalla vaikuttavista trendeistä tärkein tekijä on kokemukseni mukaan hyvin tiivistettynä Puronahon seuraavan lauseeseen:
”Seuroissa harrastavien lasten ja nuorten perheet ovat Puronahon tutkimuksen mukaan tyytyväisiä siihen, mitä harrastusmaksuilla saavat”.
Alla vielä kuva kuuden lajin osalta tutkimukseen vastanneiden näkemyksestä hinta-laatusuhteesta urheiluseuratoiminnassa.”
Lähde: Kari Puronahon Sinettiseuraseminaarin esitysmateriaali
Mukana olevat perheet siis ovat rajusti kohonneista maksuista huolimatta jopa hämmästyttävän tyytyväisiä toiminnan laatuun suhteessa hintaan. Tämä on myös se syy pohjimmiltaan, miksi kustannukset ovat voineet nousta viime vuosina näin massiivisesti. Maksukykyiset lasten vanhemmat ovat keskimäärin halunneet entistä laadukkaampaa toimintaa sekä mielellään aikaisempaa ammattimaisempaa ja vähemmällä talkootyöllä. Tällä kaavalla maksut väkisinkin ovat kohonneet huomattavasti.
Koska urheiluseurat ovat yhdistyksiä, niin niiden perustoimintamalli on toteuttaa jäsenistön enemmistön toiveita. Siksi en lähtökohtaisesti usko, että junioreiden huipputoiminnan kustannukset tulevat tulevaisuudessakaan laskemaan, koska paine jäsenistöltä on pikemminkin edelleen parempaan ja sitä myötä kalliimpaan päin.
Mutta miten mahdollistetaan myös matalatuloisten perheiden lapsille harrastaminen seuroissa? Tässä omat Top 3 ehdotustani ongelman ratkaisuun:
1) Otetaan mallia ratsastuksesta ja laitetaan tarjoama kuntoon.
Hevosurheilu on onnistunut uskomattoman hyvin siinä tavoitteessa, missä moni muu laji ei. Nimittäin ratsastuksen harrastajissa Puronahon väitöskirjatutkimuksen mukaan on tasaisimmin väkeä kaikista eri tuloluokkien perheistä. Tämä kuulostaa todella uskomattomalta, kun ottaa huomioon kyseessä olevan myös keskimäärin kallein urheiluharrastus… Miten siis tämä voi olla edes mahdollinen kombinaatio?
Ratsastus tarjoaa poikkeuksellisen laajan vaihtoehtojen kirjon, miten toiminnassa voi olla mukana. Halvimmillaan voi jopa olla ilmaista, jos osallistuu kerhotoimintaan talleilla. Tällöin toimintaan kuuluu usein maksuttomia ratsastustunteja. Muutenkin perhe pystyy pitkälti itse määrittelemään kuinka usein käydään harrastamassa ja tällä tavoin kontrolloida kulupuolta. Voi käydä monta kertaa viikossa tai vaikka vain kerran kuussa halunsa ja lompakkonsa mukaan. Jos sitten harrastaa ratsastusta kilpaurheiluna ja vielä on oma hevonen, niin haastattelemani lajin ammattilaisen mukaan ”Kyseessä on eläimellisen kallis harrastus…”.
Mutta poikkeuksena siis muihin lajeihin osallistujalla on vaihtoehtona monipuolinen tarjoama. Perinteisesti kun tarjotaan perheelle seuroissa vain yhtä pakettia ja hintaa tyyliin ”Meillä maksaa 10-vuotiaiden toiminta 1000 euroa vuosi + pelikulut ja treeneissä pitää sitten käydä 3 kertaa viikossa plus pelit”.
2) Mutta miten seuroissa voidaan sitten helposti toteuttaa esimerkiksi 1-3 kertaa viikossa harjoittelu tai vaikkapa silloin tällöin käyminen?
Voin jo kuulla osan tätä lukevien miettivän mielessään ”Joo, joo… ihan kaunis idea, mutta ei toimi ainakaan meidän lajissa…”. Perinteiset selitykset ovat olleet seura- ja valmentajalähtöisesti ainakin itselläni seuraavan kaltaisia:
”Ei tästä harjoittelusta mitään tule, jos täällä ei kaikki käy aina yhtä paljon” tai ”On seuralle tosi hankalaa, jos ryhmässä on erilaisia kävijöitä, miten ne edes laskutettaisiin?” ja sokerina pohjalla ”Tuollainen silloin tällöin käyminen olisi kyllä ihan viho viimeinen juttu, kun täällä opetellaan sitoutumista meidän lajiin ja jengiin!”
Luonnollisesti esimerkiksi vanhempien junioreiden valtakunnallisia sarjoja pelaavissa joukkueissa tai tämän tason yksilöurheilijoiden osalta pitää pelisäännöt treeniaktiivisuuteen olla erilaiset kuin kevyemmin harrastelivilla. Mutta siihen suureen ehkä noin 80-90% toiminnan voluumista tällainen harrastajan tarpeista lähtevä mahdollisuus osallistua toimintaan on ammattitaitoisilla valmentajilla täysin toteutettavissa.
Näin uskon oman viime kauden kokemukseni perusteella Malmin alueella Helsingissä toimivan tyttökoripalloseura KaPon toiminnasta, jossa valmensin tällaista joukkuetta yhden illan viikossa. Ryhmässä oli kolme vuoroa ja perheet saivat valita joko yksi, kaksi tai kolme harjoitusta näistä. Hinnoittelumallin muuttaminen seurassa käyntiaktiviisuuteen perustuvaksi nuoremmissa junnuissa nosti yhtenä merkittävänä tekijänä pelaajamääriä noin tuplaksi aikaisemmasta. Helpotti perheitä talouden osalta ja mahdollisti myös muiden harrastusten aikataulujen huomioimisen aikaisempaan ”kaikilla samat treenipäivät”-malliin verrattuna. Merkittävä muutos pelaajamäärän kasvun lisäksi oli se, että nyt koripallon aloitti yhä useampi toisen lajin harrastaja.
Tarjoamalla mahdollisuuden sovittaa käyntiaktiivisuuden harrastuksessa lapsen muun elämän tarpeiden mukaan on myös suomalaisen huippu-urheilun etu. Tutkimus tutkimuksen jälkeen huipulle eri lajeissa päässeiden taustoista todistaa, että parhaat urheilijat tulevat keskimäärin monipuolisen lajipohjan omaavista lapsista. Tämä on mahdollista käytännössä vain silloin, kun seurat tarjoavat vaihtoehtona myös 1-2 kertaa viikossa osallistua omaan toimintaansa. Mustasukkaisesti oman lajin treeneissä pienestä pitäen 3-5 kertaa viikossa käyntiaktiivisuutta vaativat seurat käytännössä sulkevat lapselta muut harrastusvaihtoehdot.
Lisäksi kun ottaa huomioon koko urheiluseurakentän osalta surkean epäonnistumisen pitää lapset ikävälillä 12-19-vuotta urheiluseuratoiminnassa mukana noin yleensä (kuva alla), niin jo senkin pohjalta olisi tarpeen kokeilla uudenlaisia malleja toiminnan tarjoamiseksi paremmin kysyntää vastavaaksi.
3) Olennaista olisi myös tarjota nykyistä paremmat maksutavat perheiden kannalta.
Vasta nyt itse vanhempana lasten harrastusmaksuja maksavana olen tajunnut sen älyttömyyden, mihin tapamme kerätä rahat isoissa erissä helposti johtaa seurojen usein edes hahmottamatta ongelmaa. Jos perheessä on monta lasta, joilla vielä useampia harrastuksia, niin syyskuun tienoilla voi tärähtää helposti nelinumeroinen summa maksuja kerralla. Tyypillisesti seurat laskuttavat esimerkiksi omassa lajissani koripallossa yhdessä tai kahdessa erässä koko syksyn maksut. Vaikka kokonaissumma kauden aikana ei ehkä olisikaan perheelle aivan mahdoton, niin laskujen kasaantuminen samalla kuukaudelle saattaa jo olla syy harrastuksen lopettamiseen.
Tähän ongelmaan luonnollisesti helpoin ratkaisu on siirtyä laskuttamaan esimerkiksi kuukausittain, joka on myös perheille tulojen suhteen oleva rytmitys. Jos vielä mahdollistetaan satunnaisimmille harrastajille liikunta-alan yritysten tapaan kertamaksujen tai esimerkiksi 10-kerran korttien käyttö, niin oltaisiin jo 2000-luvun tavassa tehdä asiakkaalle elämä helpoksi ja samalla saada lisää harrastajia oman lajin pariin 🙂
Nämä yllä mainitut lääkkeet kustannusten nousun aiheuttamaan ongelmaan ovat toki vain osa ratkaisuvaihtoehtoja, mutta nämä valitsemani ovat sieltä helpoimmasta päästä. Lisäksi ovat 100 prosenttisesti seuran hallinnassa olevia asioita, eivätkä vaadi Lajiliittojen kilpailujärjestelmien muutoksia tai yhteiskunnan tukipolitiikan ratkaisuja, kuten monet muut mahdolliset tavat taklata kyseistä haastetta.
Jos tykkäsit kirjoituksesta, niin voit jakaa eteenpäin verkostoissasi helposti oheisia some-nappeja käyttäen.
Liittymällä maksuttoman Uutiskirjeen tilaajaksi oheisen lomakkeen kautta saat viikottaisen yhteenvedon blogipostauksistani. Lisäksi tulen järjestämään maksuttomia nettiseminaareja, joihin voivat osallistua ainoastaan Uutiskirjeen tilaajat.
Ps. Suosittelen myös lukemaan Heikki Venholan kirjoituksen Kari Puronahon Sinettiseminaariesityksestä tästä samasta aiheesta.