Viime viikkoina olen pohtinut paljon millaisessa urheiluseurassa haluaisin lasteni toimivan tulevaisuudessa. Tavoitteena näin vanhempana minulla olisi, että jälkikasvuni voisi kokeilla mahdollisimman monia eri lajeja ja toivottavasti löytää sitä kautta oman juttunsa joko urheilun tai liikunnan maailmasta.
Aluksi tässä kirjoituksessa pohdin nykytilanteen haasteita ja loppuun esitän yhden seuramallin kokonaisuudessaan, jollaiseen haluaisin oman jälkikasvuni laittaa toimintaan mukaan
Kimmokkeen tähän mietintään on antanut varsinkin keskustelu monipuolisesta lasten urheiluharrastamisesta. Muun muassa Kalle Palander kertoi Urheiluareenan haastattelussa mielipiteenään:
”Se, että nuoret urheilijat yritetään saada mahdollisimman aikaisin urautumaan vain yhteen lajiin, on aivan väärä systeemi. Jos alle 15-vuotias pakotetaan tekemään yhtä ja samaa, se on yksinkertaisesti tylsää, niittaa Palander.”
Itseni on helppo samaistua näihin ajatuksiin monipuolisen lajitaustan lukemattomista eduista. Olen nähnyt koripallossa lukuisten huippupelaajien treenaavaan vähintään kahta lajia junnuvuosinaan usein ulkopuolisesta painostuksesta huolimatta.
Muistan elävästi Petteri Koposen osalta, kun hän noin 13-vuotiaana jätti koriksen kesätreenit väliin KäPän jalkapallotoiminnan vuoksi ja eräs koripalloihminen totesi:
Ei taida Petteristä tulla pelaajaa, kun ei sitoudu näihin meidän aamutreeneihin.
No kohtuullisen hyvä tuli kaverista useamman lajin harjoittelusta huolimatta… 😉
Kuka tarjoaisi laadukasta kakkos- tai kolmoslajin toimintaa?
Olen kartoittanut oman lajini koripallon osalta seurojen asennetta monipuoliseen lajivalikoimaan lapsella. Soitin muutamalle tutulle seuratyöntekijälle ja kysyin:
Onko mielestäsi hyvä, että alle 14-vuotias harrastaisi useampaa eri lajia?
Vastaukset olivat järjestäen:
Totta kai olisi
Jatkokysymykseni oli:
Olisiko se ok, että koripallo olisi se lapsen kakkos- tai kolmoslaji?
Sitten olikin yleensä hiljaisempaa, ehkä pieni naurahdus ja vastaus tyyliin:
Ei kyllä se koripallo pitäisi olla se ykköslaji…
Onko meillä todellisuudessa seuratoiminnassa urheilijanpolkuja monen lajin harrastajille?
Alla olevan kuvan on varmaan moni nähnyt Lasten urheilun suomalaisesta mallista.
Lasten urheilun suomalainen malli
Kahden alle koulu-ikäisen lapsen isänä olen jo nyt huomannut, että tämän monilajisen harjoittelun toteuttaminen on käytännössä hyvin haastavaa nykyisessä urheiluseuratoiminnassa. Järjestäen jopa nuorimmillaan noin 4-vuotiaista alkaen tarjolla on seuroissa vain urheilijan polkuja, jotka selkeästi on suunnattu vain yhden lajin harrastamiseen.
Muun muassa seuraavia rakenteellisia ongelmia useamman lajin harrastamiseen näin isän näkökulmasta:
- Harjoitusmäärät nousevat nopeasti jopa 3-5 kertaan viikossa.
- Poissaoloja ei katsota hyvällä mistään syystä, ei esimerkiksi toisen lajin harjoitusten vuoksi.
- Maksut ovat samat käykö kerran tai kolmesti viikossa eli käytännössä ei haluta kannustaa muuta kuin osallistumaan mahdollisimman usein.
- Jos tarjolla on erillisiä ”harrasteryhmiä”, niin niistä puuttuu usein laadukkaat motivoituneet vetäjät ja myöskään polkua läpi lapsuus ja nuoruusvuosien on harvemmin kokonaisuudessaan luotu.
- Joidenkin lajien seuroissa jopa avoimesti kerrotaan lapselle, että muita lajeja ei saisi olla ja lajivalinta tulisi tehdä hyvin nuorena.
Yksinkertaistaen urheilujärjestötason juhlapuheista huolimatta lähtökohtaisesti suurin osa seurojemme toiminnasta on rakennettu ajatusmaailmalle yhden lajin harrastamisesta. Oman lajini koripallon piirissä kentällä on noussut entistä enemmän keskustelua siitä:
Pitäisikö myös meillä vaatia lapsia valitsemaan lajinsa entistä aikaisemmin, kun esimerkiksi jalkapallossa näin tunnutaan tekevän ja seurasta X juuri lopetti 5 poikaa 2003-syntyneissä pojissa tämän vuoksi?
Vaikka henkilökohtaisesti olen ehdottomasti aikaiseen lajivalintaan suoraan tai epäsuorasti vaikuttavien toimenpiteiden suhteen kielteisellä linjalla, niin ymmärrän näitä kannattavien seuraihmisten logiikan kyllä, jos alueen muiden lajien seurat tällaista toimintaa tekevät.
Siksi olisi äärimmäisen tärkeää olla yhteiset selkeät pelisäännöt aiheesta tai ikävä kyllä uskon kentän tasolla toiminnan yhä enemmän menevän kohti aikaista erikoistumista vaativaan suuntaan.
Millainen seuramalli sitten vastaisi näihin kaikkiin haasteisiin?
Seuratyöntekijänä 15 vuotta toimineena tiedän liiankin hyvin sen tunteen, joka arkipäivän realismissa tulee kuunnellessa vanhempien toiveita toiminnan sisällöstä. Siksi nyt itse vanhemman roolista asiaa tutkailevana päätin rakentaa kokonaisuuden, jonka uskoisin olevan sekä tavoitteet täyttävä kohderyhmälleen, että myös oikeasti toteutettavissa.
Tässä seurakonseptissa olen valinnut sellaiset ”palikat” eri osa-alueiden hoitamiseen, joiden uskon olevan linjassa keskenään ja ennen kaikkea tukevan valittuja tavoitteita. Johonkin muuhun maalin tähdättäessä olisin poiminut ehkä ihan muut komponentit eli sinänsä nämä ovat näkemyksiäni aiheesta vain tässä kokonaisuudessa.
Alla olevaan tulokseen päädyin luodessani kuvitteellista ihanneseuraa.
”Junnukoris Helsinki ry”
Kohderyhmä
Toiminta on suunnattu 3-12-vuotiaille, jotka haluavat laadukkaasti harrastaa ammattimaisessa ohjauksessa yhtä tai useampia lajeja.
Tavoite
Mahdollistaa lapselle toiminta ammattimaisessa ympäristössä riippumatta siitä haluaako hän treenata kerran tai vaikka viisi kertaa viikossa. Seuran aktiviteetit rakennetaan tukemaan erilaisten urheilijoiden tarpeita perinteisen ”Meidän seurassa on tämä yksi huippu-urheilijan putki” sijaan.
Päämääränä on tehdä niin hyvää toimintaa, että lapsella on mahdollisuus halutessaan rakastua lajiin. Tämä
Arvomaailma
Seurassa johtavana periaatteena on kannustaa harrastamaan useampia lajeja ja se otetaan huomioon kaikessa sekä toimintaa että taloutta koskevissa rakenteissa.
Seura- vai joukkuekeskeinen toimintamalli?
Seuran puolelta tulee selkeät linjaukset olennaisimpiin kysymyksiin laadukkaan toiminnan mahdollistamiseksi eli arvomaailmaan, tiedottamiseen ja vuorovaikutukseen lasten sekä vanhempien kanssa.
Itse valmennuksellisiin kysymyksiin seura ei juuri ota kantaa muuta kuin palkkaamalla vain huippuosaajia vetäjiksi. Keskenään nämä valmennuksen ammattilaiset sitten voivat halutessaan sopia yhdenmukaisia toimintamalleja tai olla sopimatta.
Lähtökohtaisesti 6-vuotiaissa joukkueita perustettaessa (sitä ennen vanhempi-lapsi koripallonryhmiä) etsitään ryhmälle vetäjä, joka voisi viedä porukan aina 12-vuotiaaksi asti. Mallina alakoulun systeemi, jossa sama turvallinen aikuinen on ensimmäisestä kuudenteen luokkaan asti lasten matkassa.
Tavoitteena luoda vahvoja joukkueita, joissa innostuneet valmentajat ja taustaihmiset. Koska seuran toiminta jatkuu vain 12-vuotiaisiin asti, niin tämä malli ei vaadi joukkueiden olevan ”samassa linjassa” keskenään.
Vahvat pitkälti itsenäisesti toimivat ryhmät ovat monella tapaa paljon helpompi rakentaa ja yllä pitää kuin vahvat seurajohtoiset mallit, jotka paperilla kyllä näyttävät hyvältä, mutta käytännössä eivät juuri koskaan toimi.
Harjoittelu käytännössä
Pienimmille 3-5-vuotiaille on tarjolla vanhempi-lapsi koripalloa, missä perheen aikuiset myös pääsevät tutustumaan lajiin jälkikasvunsa kanssa.
6-vuotiaista eteenpäin on tarjolla joukkuetoimintaa, jossa iästä riippuen tarjolla harjoituksia 1-3 kertaa viikossa. Vanhempi voi valita sopivan treenimäärän ja päivät parhaaksi katsomallaan tavalla.
Kerran viikossa torstaisin voisi treeneihin osallistua esimerkiksi lapsi, joka harrastaa jo vaikka voimistelua 3-4 kertaa viikossa. Tavoitteena mukavan toisen harrastuksen ja uuden sosiaalisen piirin lisäksi voisi olla vaikka monipuolistaa harjoitteluaan Voimisteluliiton Valmennuspäällikön Anna Kirjavaisen ohjeiden mukaan:
Kannustamme erityisesti palloilulajien ja kestävyystyyppisten lajien tekemiseen, sekä muiden taitolajien harrastamiseen, koska ne tukevat myös voimisteluharrastuksessa etenemistä
-Anna Kirjavainen
Voimistelussa on esimerkillisesti liittotasolla reagoitu lajin haasteisiin, joista urheilulääkäri ja valmentaja Harri Hakkarainen on muun muassa todennut Mistä on monipuolinen harjoittelu tehty ja miten rasitusvammoja ehkäistään? artikkelissa:
Voimistelussa on monia eri lajeja ja muotoja, mutta yleisesti ottaen harjoittelu ei ole niin monipuolista kuin luullaan. Aerobisen kestävyyden kehittäminen jää usein vähälle.
Esimerkiksi joukkuepelien harjaannuttama kontakti vastustajaan ja vastustajan huomioiminen jäävät voimistelulajeissa puuttumaan kuten myös esim. telinevoimistelussa välineen käsittelytaidot.
Tässä alla Espoon Telitaitureiden 8-9-vuotiaiden ryhmän huikeita suorituksia ja hyviä osoituksia voimistelun vaikutuksesta yleisen kropanhallintaan yms. taas meille muiden lajien ihmisille.
Tämän korisseuran tavoitteena olisi siis kannustaa jäseniään osallistumaan mahdollisimman moniin eri lajeihin, jotta lapselle kehittyisi sekä fyysisesti että henkisesti mahdollisimman vahva pohja tehdä valintojaan sitten myöhemmin 15 vuoden ikävaiheessa.
Toisaalta voisi myös harjoitella myös vaikka 4 kertaa viikossa myös koripalloa, jos sen lapsi ja hänen vanhempansa kokevat parhaaksi vaihtoehdoksi.
Avainjuttu joka tapauksessa on perheen lähtökohdista lähtevät valinnat, ei seuran tai lajin.
Talous
Hinnoittelu menee harjoitusmäärän mukaan. Se myös sisältää kaikki kulut, myös seuraavassa kohdassa tulevan kilpailutoiminnan, eli muita puhutaan harrastuksen kokonaishinnasta per kuukausi.
Kerran viikossa 39 euroa kuussa
Kaksi kertaa viikossa 49 euroa kuussa
Kolme kertaa viikossa 59 euroa kuussa
Koska laskutus aiheuttaa kokemuksieni mukaan niin monessa seurassa ongelmia, niin siitä pyrittäisiin eroon kokonaan. Kun jäsen liittyy seuraan, niin hänelle annetaan oma viitenumero. Tätä käyttäen voi sitten laittaa toistuvaksi maksuksi nettipankkiinsa yllä olevista valitsemansa kuukausimaksutason.
Kilpailutoiminta
Joukkueet osallistuvat vain turnauksiin. Koska tavoitteena on kannustaa harrastamaan monia eri lajeja, niin sarjamuotoinen yksittäisten otteluiden pelaaminen sopii tähän kokonaisuuteen todella huonosti. Eli valitaan sopivia turnauksia noin kerran kuukaudessa tai järjestetään itse.
Joukkueiden toiminnan pyörittäminen myös helpottuu huomattavasti, kun ei tarvitse olla yksittäisiin otteluihin toimitsijoita ja salivuoroja hommaamassa.
Turnaukset ovat myös juuri sellaisia TAPAHTUMIA, joita tämän ikäisille halutaan tarjota yksittäisten ottelujen sijaan. Lisäksi niiden ohessa kehittyy tärkeä yhteisöllisyys sekä pelaajien että vanhempien kesken mainiosti.
Valmentajat
Ryhmiin valitaan vain sellaisia henkilöitä, jotka ovat samoilla linjoilla seuran arvomaailman ja toimintaperiaatteiden kanssa. Sen jälkeen he saavat itse valmennuksellisten sisältöjen suhteen hyvin vapaat kädet.
Valmentajien peruspalkkio on 30 euroa tunti. Lisäksi ryhmän pelaajamäärän kasvaessa myös koutsin palkkio kohoaa ja voi nousta aina 70 euroon per tunti asti.
Tällaisella mallilla uskon saatavan seuraan huippuosaajia mukaan.
Harjoitustilat
Koska seura keskittyy vain alle 12-vuotiaiden toimintaan, niin saleiksi kelpaavat vähän pienemmätkin tilat. Tällaisia on muun muassa pääkaupunkiseudulla huomattavasti helpompi saada kuin täysimittaisia areenoita.
Seuran organisaatio
Koko hallinto hoidetaan talkoopohjalta. Prosessit suunnitellaan osittain myös siksi joukkuetasolla toteutettavaksi, ettei tarvitse hallintoihmisiä palkata. Resurssit voidaan silloin kohdistaa kokonaan olennaisimpaan eli valmennukseen ja tiloihin byrokratian sijaan.
Olen läheltä seurannut tällä mallilla toimivaa seuraa ja se on kustannusrakenteeltaan sekä toisaalta hyvin palkatut ammattivalmentajat mahdollistavana yksi varteenotettavimpia vaihtoehtoja, mutta yllättävän harvoin seurakentässämme käytetty.
Seuralla ei muun muassa ole mitään kuluja silloin kun toimintaakaan ei ole talkoopohjaisen hallinnon ja tuntipalkkaisten valmentajien ansiosta. Tämä on huikea kilpailuetu etu verrattuna organisaatioihin, joilla juoksevat raskaat palkkakustannukset muun muassa talvilajien osalta kesän ajalta ympärivuoden palkatuista henkilöistä.
Sekalaisia lisäajatuksia
Mutta miten jatkuvuus, kun seuralla on toimintaa vain 12 ikävuoteen asti?
Tämä on hyvä kysymys ja se hoidetaan ohjaamalla juniorit lukuisiin muihin pääkaupunkiseudun seuroihin, jotka ovat juuri keskittyneet tekemään hyvää toimintaa 13-vuotiaissa ja vanhemmissa.
Tämä seuramalli on erinomaisesti skaalautuva. Se voidaan toteuttaa yhdellä tai vaikka viidelläkymmenellä ryhmällä samalla lailla. Koska ei ole katettavia yleisiä hallintokuluja, ei tarvitse rahaa olla siirtämässä vanhempien junioreiden tai aikuisten edustusjoukkueiden menoihin, niin ei ole mitään ulkoista ”pakkoa” kasvattaa toimintaa resursseja suuremmiksi.
Johtavana ajatuksena juuri onkin, että toimintaa tehtäisiin vain niin laajasti kuin on laadukkaita vetäjiä ja harjoitustiloja saatavilla. Vahvat valmennuksellisesti itsenäiset joukkueet rakennetaan jo alun perin niin, etteivät ne ole ennen 12 ikävuotta millään lailla riippuvaisia naapuri ikäluokista.
Tällöin ei aiheuta ongelmia, vaikka kaikkiin ikäluokkiin ei saataisikaan toimintaa, mikä taas perinteisessä ”seurakeskeisessä” vuosiluokkien yhteistyöhön myöhemmin pohjautuvassa mallissa on yksi pahimpia skenarioita ”puuttuvien ikäluokkien” muodossa.