Tarjoaako urheiluseurasi laadukasta kakkoslajin toimintaa?

Viime viikkoina olen pohtinut paljon millaisessa urheiluseuratoiminnassa haluaisin lasteni olevan mukana tulevaisuudessa.

Tavoitteena minulla näin vanhempana on, että tyttäreni voisivat kokeilla mahdollisimman monia eri lajeja ja toivottavasti löytää sitä kautta oman juttunsa joko urheilun tai liikunnan maailmasta.

Kimmokkeen tähän mietintään on antanut viime aikainen keskustelu monipuolisesta lasten urheiluharrastamisesta. Muun muassa Kalle Palander kertoi Urheiluareenan haastattelussa mielipiteenään:

“Se, että nuoret urheilijat yritetään saada mahdollisimman aikaisin urautumaan vain yhteen lajiin, on aivan väärä systeemi. Jos alle 15-vuotias pakotetaan tekemään yhtä ja samaa, se on yksinkertaisesti tylsää, niittaa Palander.”


Itseni on helppo samaistua näihin ajatuksiin monipuolisen lajitaustan eduista. Olen nähnyt koripallossa lukuisten huippupelaajien treenaavan vähintään kahta lajia junnuvuosinaan, vaikka painetta on saatettu asettaa lajivalinnalle jo hyvinkin aikaisessa vaiheessa.

Muistan elävästi muun muassa Petteri Koposen osalta, kun hän noin 13-vuotiaana jätti yhdet koriksen kesän aamutreenit väliin Käpylän Pallon futispelin vuoksi ja eräs koripalloihminen totesi aiheesta:

Ei taida Petteristä tulla pelaajaa, kun ei sitoudu tarpeeksi tähän harjoitteluun.

No kohtuullisen hyvä tuli kaverista useamman lajin harjoittelusta huolimatta… ;)
 

Haluavatko seurat käytännössä tarjota toimintaansa muuta kuin ykköslajina?

 
Kartoitin koripallon osalta suhtautumista useamman lajin harrastamiseen. Soitin muutamalle tutulle seuratyöntekijälle ja kysyin:

Onko mielestäsi hyvä, että alle 14-vuotias harrastaisi useampaa eri lajia?

Vastaukset olivat järjestäen:

Totta kai olisi

Jatkokysymykseni oli:

Olisiko se ok, että koripallo olisi se kakkos- tai kolmoslaji?

Sitten olikin yleensä hiljaisempaa, ehkä pieni naurahdus ja vastaus tyyliin:

Ei kyllä se koripallo pitäisi olla se ykköslaji…

 

Onko meillä todellisuudessa seuratoiminnassa urheilijanpolkuja monen lajin harrastajille?

 
Alla olevan kuvan on varmaan moni nähnyt Lasten urheilun suomalaisesta mallista.

LapsenUrheilunPolkuLasten urheilun suomalainen malli

Kahden alle koulu-ikäisen lapsen isänä olen jo nyt huomannut, että tämän monilajisen harjoittelun toteuttaminen on käytännössä hyvin haastavaa nykyisellä urheiluseurojen tarjoamalla toiminnalla.

Järjestäen jopa nuorimmillaan noin 5-vuotiaista alkavat urheilijan polut tuntuvat olevan suunnattuja vain yhden lajin harrastamiseen.

Muun muassa seuraavia rakenteellisia ongelmia useamman lajin treenaamiseen tulee monessa seurassa esille näin vanhemman näkökulmasta:

  • Harjoitusmäärät nousevat nopeasti nuorimmissakin ikäluokissa 3-5 kertaan viikossa.
  • Toiminta on melkein kaikissa lajeissa ympärivuotista.
  • Poissaoloja ei katsota hyvällä mistään syystä, ei myöskään esimerkiksi toisen lajin treenien vuoksi.
  • Maksut ovat samat riippumatta käykö tapahtumissa kerran tai kolmesti viikossa eli toiminta on tältä osin suunniteltu “aina paikalla oleville”.
  • Jos tarjolla on erillisiä ”harrasteryhmiä”, niin niistä puuttuu usein laadukkaat motivoituneet vetäjät ja myöskään polkua läpi lapsuus- sekä nuoruusvuosien on harvemmin kokonaisuudessaan luotu.
  • Joidenkin lajien seuroissa jopa avoimesti kerrotaan, että muita lajeja ei saisi olla ohjelmassa ja lajivalinta tulisi tehdä hyvin nuorena.

Yksinkertaistaen urheilujärjestötason juhlapuheista huolimatta lähtökohtaisesti suurin osa seurojemme toiminnasta on rakennettu ajatusmaailmalle vain yhden lajin harrastamisesta.
 

“Mutta miksi meidän seuran kannattaisi edes tarjota kakkoslajin toimintaa?”

 
Tämä on erittäin hyvä kysymys ja riippuu luonnollisesti organisaation todellisista tavoitteista.

Jos rehellisesti analysoin niiden urheiluseurojen toimintaa, joissa seuratyöntekijänä vaikutin 15 vuoden ajan, niin kohderyhmämme olivat vain “tosissaan” treenaavat lajiimme “sitoutuneet” pelaajat.

Toki tarjosimme kerran viikossa ryhmiä, mutta niillä tavoiteltiin urheiluseurakielellä “harrastelijoita”, jotka eivät halunneet panostaa lajiin tai eivät olleet aloittaneet ajoissa päästäkseen kilpajoukkueisiin.

En muista seuratyöntekijä kolleegoiden kesken muutenkaan koskaan käyneeni ajatuksenvaihtoa, miten tarjoaisimme laadukasta urheilijoille suunnattua kakkoslajia.

Uskoisin samanlaisen ajatusmallin olevan yleinen myös muissa lajeissa. Ei siis ole varmaan tällaista taustaa vasten mietittynä ihme, ettei kakkoslajin tarpeiden näkökulmasta toimintaa kovin monessa paikassa ole toteutettu.

Mutta vastauksena tuohon kysymykseen miksi kakkoslajia edes kannattaisi tarjota, tulee itselleni mieleen ainakin seuraavat asiat puhtaasti seuran kannalta ajateltuna:

  • Mahdollisuus saada lisää harrastajia tätä kautta. Hyvin toiseksi lajiksi sopivaa toimintaa on vähän tarjolla, joten tämä markkina on vielä pitkälti koskematon.
  • Montaa lajia treenaavat harjoittelevat keskimäärin luonnollisesti enemmän kuin yhden lajin erikoistujat ja ovat siksi usein lahjakkaita liikkujia.
  • Seurojen talouden kannalta kerran tai kaksi harjoittelevat ovat yleensä kaikkein tärkeimpiä, koska heidän harrastusmaksunsa per kerta ovat yleensä korkeimmat.
  • Vaikka lapsi aloittaisi seurassa “vain” kakkoslajina, niin jossain vaiheessa järjestys voi muuttua.

aina ennenkin

Kuva: Jim Larrison, Creative Commons

Mutta miten tuollaisen toimivan kakkos- ja jopa kolmoslaji hässäkän seurassa toteuttaisi vielä näiden kaikkien muiden nykyisten haasteiden lisäksi?

Itse vanhempien toiveita seuratyöntekijänä kuunnelleena voin hyvin kuvitella, miltä ajatus vielä lisävaatimusten asettamisesta nykyiselle toiminnalle sitä tällä hetkellä toteuttaville tahoille tuntuu.

Aina on nimittäin helppo sivusta huudella:

Seuramme pitäisi järjestää myös toimintaa X ja kuuluisan “joku” – nimisen henkilön pitäisi olla sitä toteuttamassa…

Jotta ei jäisi oma panos samalle tasolle, niin ensi maanantain kirjoituksessa pureudun konkreettisella seuramallilla aiheeseen. Tavoitteena on hahmotella yksi toimiva kokonaiskonsepti urheiluseuralle, jolla se voisi vastata myös kakkos- ja kolmoslajin harrastajien tarpeisiin.
 
 
Miten on asia sinun seurasi osalta? Voiko teillä osallistua laadukkaaseen kilpaurheilutoimintaan, vaikka päälaji olisikin joku muu? Pitäisikö sen edes olla tavoitteena? Mielellään kuulisin alla olevassa kommenttiosiossa mielipiteesi aiheesta.

Liity maksuttoman uutiskirjeen tilaajaksi alla olevan lomakkeen täyttämällä ja saat kätevästi viikottaiset blogiyhteenvedot suoraan sähköpostiisi.

Jos pidit kirjoituksesta, niin jaa eteenpäin helposti verkostoillesi ohessa olevien some-nappien avulla.

Comments

  1. seppo karhu says:

    Aiemmin kahden lajin harrastajat hyväksyttiin- talvella kiekkoa ja kesällä palloa. Itse asiassa nämä talvella kiekkoilleet eivät erottuneet ainakaan negatiivisessa mielessä talven halli- tai saliharjoitttelussa olleista palloilijoista. Usein nämä kiekkoilijat olivat myös jalkapallossa joukkueen kantavia voimia- hyvä asenne, rohkeus, fyysisyys, pelisilmä, hyvä kunto, kehon hallinta yms..

    Viimeisen viiden vuoden aikana tilanne on muuttunut. Tasojoukkueet tehdään jopa alle 10 vuotiaille. Kilpajoukkueiden valmentajat eivät nykyisin enää hyväksy toisen lajin harrastajia.

    Haastejoukkuetta tarjotaan vaihtoehdoksi, mutta haastejoukkueen valmennus, harjoittelu ja kehittymismahdollisuudet ovat huonommat. Todellisuudessa haastejoukkueista ei ole mahdollista nousta
    askelta ylöspäin kilpajoukkueeseen. Todellisuudessa tasojen välillä ei ole liikettä. Jaot taso ja harrastejoukkueisiin ovat lähes “kiveen hakatut”- sanotaan mitä sanotaan.

    Itse monta vuotta jalkapallon parissa pyörineenä
    (seura ja joukkueasiossa, en valmentajana) voin kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa, että vasta n. 14-15 v näkee kenestä tulee hyvä palloilija. Kehittymistä tapahtuu myös 9-15 ikävuoden välillä.
    Lapsuusvuosien “taapertajasta” voi hyvinkin tulla teinivuosien “kingi”- lapset ja nuoret kehittyvät niin eri tahtiin fyysisesti ja psyykkisesti. Tästä johtuen junnupalloilijan tietä ei saisi liian aikaisin lyödä kiinni. Nykyisessa aikaisessa tasojoukkuajattelussa näin käytännössä käy.

    • Kiitos Seppo erinomaisesta kommentista.

      Tuot siinä konkreettisesti esille joukkuetasolta ne rakenteelliset haasteet, joita useamman lajin harrastaja tänä päivänä kohtaa. Näitä tekijöitä olisi seuroissa hyvä pohtia ja miettiä ovatko ne linjassa tavoitteiden kanssa.

      Seuran ei toki edes tarvitse tähdätä sellaiseen toimintaan, jonka tavoitteena on lasten useamman lajin harrastamiseen. Tällöin vain olisi hyvä asia avoimesti tuoda vanhemmille ja pelaajille esille. Näin vältyttäisiin turhilta ristiriidoilta asian myöhemmin selvitessä usein vasta konkreettisessa tilanteessa, jossa junioria kehotetaan tekemään lajivalinta aikaisemmin, kuin perhe oli luullut olevan tarpeellista.

  2. Oma lajini on joukkuelaji ja lisäksi taitolaji. Molemmat asiat johtavat siihen, että kaikkien tulisi käydä harjoituksissa säännöllisesti. Samaan porukkaan eivät millään mahdu pari kertaa viikossa käyvät, ja ne joille tämä on päälaji. Meillä on ollut muutamia lapsia, joilla on ollut toinen vastaavantyyppinen päälaji, nämä lapset ovat usein myös meidän lajissamme taitavia, mutta jatkuvat poissaolot häiritsevät joukkueen toimintaa, joten valitettavasti nämä lapset usein joutuvat valitsemaan vain toisen lajin. Ryhmää kakkoslajina harrastaville ei voida vuorojen puutteen takia järjestää. Lajiamme kun tarvitsee tietyt puitteet, joita on jo valmiiksi liian vähän kilpaileville ryhmillemme. Lajimme kärki on myös niin kovatasoinen, että muutaman kerran viikkoon harjoittelulla ei vielä pitkälle pötkitä. Sitten on vielä sekin ongelma, että joukkueessa täytyy olla riittävä määrä porukkaa, jotta kilpaileminen yleensä on mahdollista. Mikäli meillä olisi kaksi samanikäisten joukkuetta, joista toinen harjoittelisi “päätoimisesti” ja toinen vähän vähemmän, niin luultavasti jommassa kummassa ellei molemmissa olisi tällöin liian vähän osallistujia.
    Olen toki sitä mieltä, että myös harrastusmahdollisuus pitäisi olla, ja että useamman lajin tunteminen on rikkaus. Valitettavasti kuitenkin resurssien puute tulee tiellemme. Ei ole vuoroja, ja nekin vähät, jotka saamme, ovat huonoon aikaan. Tämän lisäksi moni lajimme valmentajista on nuoria, ehkä itsekin vielä harrastavia tai opiskelijoita, joilla ei välttämättä riitä aika useamman ryhmän valmentamiseen.
    Niin, ja vaikka se onkin valitettavaa, niin kyllä meidänkin lajimme on vähän sellainen että sen pitäisi ykköslaji olla. Meillä toki nykyään on sarjajako sellainen, että lajia voi harrastaa niin SM- kuin harrastajatasollakin. Kuitenkin myös harrastetasolla on harjoituksia yleensä useamman kerran viikkoon, ja kuten aiemmin mainitsin, joukkuelajin ollessa kyseessä on kaikkien oltava paikalla jokaisissa treeneissä.

    Positiivista kuitenkin on että etenkin nuoremmilla lapsilla harjoituksissa tehdään paljon erilaisia juttuja, harjoitellaan ketteryyttä, liikkuvuutta, kestävyyttä ja toki myös pelataan ja leikitään. Välillä myös harjoitellaan joukkueen kanssa jotain aivan muuta lajia. Lisäksi ainakin meidän seurassamme lajia voi tulla kokeilemaan vasta “vähän” myöhemmin eli jopa ala-asteen viimeisillä luokilla olevia otetaan mukaan, isommissa seuroissa mahdollisesti myös vanhempia.

    • Kiitos Ellipsi hyvin perustellusta näkökulmasta aiheeseen.

      Lajit, kuten cheerleeading, muodostelmaluistelu tai joukkuevoimistelu ovat varmaan haasteellisimpia tämän kakkoslajin tarjoamisen suhteen. Varsinkin jos valmennusta ei tehdä ammattivalmentajilla tai hyvin palkatuilla OTO-koutseilla.

      Tällöin on todella vaikeaa löytää esimerkiksi vetäjiä kerran tai kaksi viikossa kuitenkin tavoitteellisesti harrastaville ryhmille, jotka voisivat haluttaessa olla yksi ratkaisumalli tarjota lajia myös lapsille, jotka eivät syystä tai toisesta pysty sitoutumaan isompiin treenimääriin.

  3. Olisiko tästä hyvä järjestää aivoriihi kaikille asiasta kiinnostuneille?

    Parhaimmillaanhan voisi koota innostuneista ihmisistä kasaan porukan, joka muodostaisi uuden yleisseuran, jossa lapset ja nuoret pääsisivät harrastamaan hyvässä valmennuksessa monipuolisesti eri lajeja.

    Eräs Käpylän pallon ikäryhmäjoukkue pelasi talvisin salibandya ja Torpan poikien joukkue pelasi kesäisin jalkapalloa osallistuen jopa Helsinki Cupiin.

    Tällaista monipuolisuutta löytyy, mutta niistä kiinnostuneet pitäisi koota yhteen ja pohtia yhdessä jatkotoimenpiteitä.

    • Kiitos Jerome kommentista ja mielenkiintoisesta ideasta.

      Suunnittelun pohjaksi olisi ensin löydyttävä yhteinen motivaatio aiheeseen. Se on uuden yleisseuran osalta hyvin haastava, minkä voin todeta pienen liikuntaseuran puheenjohtajan kokemuksella.

      Helpompaa olisi todennäköisesti löytää nykyisille seuroille tapoja halutessaan monipuolistaa omaa toimintaansa esimerkiksi tuollaisilla mainitsemillasi jalkapallo ja salibandy esimerkeillä.

  4. Meillä tuntuu olevan hyvinkin normaali kuvio tuommoisena “kakkoslajina” oleminen, joten aktiivisella markkinoinnilla olisi uskoakseni melko hyvätkin mahdollisuudet saada potkupallon ja jääkendon kaveriksi vähempiverinen ja ei ihan niin kamppailusokaistu laji, tässä tapauksessa siis ITF Taekwon-Do. Toki kilpailu on tärkeä osa tätäkin jumppailua, mutta vain osa kokonaisuudesta silti.

    Omalle kohdalla on sattunut jo useampikin pienempi porukka, jotka nimenomaan etsivät “vaihtotreeniä” tuomaan monipuolisuutta ykköslajille ja kun intressit ovat yhteneväiset, kaikki osapuolet voittavat.

    Huonona puolena onkin sitten tuo samoista salivuoroista (kunnilla) taistelu massalajien kanssa, vaikka tulijoita olisi, harjoitusaikoja ja paikkoja ei meinaa saada riittämään. Yhdistystoiminnan kunniakkaita perinteitä siis noudatellaan, vaikka kiusaus oman harjoitussalin rakentamiseen ja ammattimaiseen toimintaan on suuri.

    • Kiitos Janne mielenkiintoisesta kamppailulajin näkökulmasta asiaan.

      Teillä on varmasti loistavat kasvumahdollisuudet ja samalla sen tuomat haasteet, kuten mainitsit. Toisaalta ehkä vaikeitakin linjavalintoja on kuitenkin siinä mielessä mukavampi tehdä, jos teillä on realistisia useampia polkuja tarjolla esimerkiksi tuon “oma tila versus kaupungin tiloissa” – asian suhteen.

  5. Heikki Venhola käsittelee bloginsa uusimmassa kirjoituksessa useamman lajin harrastamista. Suosittelen lukemaan tämän ajatuksia herättävän artikkelin.

    Monilajisuutta voidaan edistää avustuksia kohdentamalla

    http://heikkivenhola.fi/monilajisuutta-voidaan-edistaa-avustuksia-kohdentamalla/

  6. Valmennan suuressa pk-seudulla vaikuttavassa jalkapalloseurassa joukkuetta, joka on käytännössä luotu sitä varten, että 9-10 vuotiaiden poikien ei vielä tarvitsisi valita ykkös/kakkoslajiaan ja systeemi on toiminut hyvin. Pojat pelaavat sekä jalkapalloa, että jääkiekkoa ympäri vuoden samoissa joukkueissa, samojen pelikavereiden kanssa. Tapahtumat on pyritty järjestämään siten, ettei kummankaan lajin harrastaminen kärisisi, eli tapahtumat harvoin menevät päällekkäin. Talvisin heillä on fudistapahtumia 1-3krt/viikko ja käsittääkseni kiekkopuolen ohjelmaa neljästä jopa kuuteen kertaan viikossa. Kesäisin tilanne taas on päinvastainen, eli fudista on enemmän kuin kiekkoa. Ymmärtääkseni joillain pojista on vielä kolmas harrastus tämän lisäksi, mutta ei se ole mielestäni poikien menoa haitannut ollenkaan. (Vanhemmillakaan ei kuulemma ole ongelmia vapaa-ajan käytön suhteen :D)

    Mitä tulee urheilulliseen puoleen, niin fudiksen näkökulmasta kiekko-harrastus on poikien kannalta hyvä asia. Verrattuina muihin samanikäisiin poikiin, on meidän junnut urheilullisempia (voima, kestävyys, nopeus, ketteryys yms.) eikä kahden lajin harrastaminen ole ollut kummankaan lajin lajitaidoistakaan pois. Pystymme tosissamme haastamaan ja pärjäämäänkin seuramme ykkösjoukkuetta ja muiden seurojen ykkösjoukkueita vähäisemmästä talviharjoittelusta huolimatta. Moni pelaajista mahtuisi myös helposti kyseisiin joukkueisiin, mikäli näin haluaisi. Myös poikien lätkäkoutsi on kertonut, että pojat pelaavat kiekkoa melko korkealla tasolla yhdessä kaupunkimme ja pk-seudun kovimmista joukkueista.

    Tekstini tosin hieman sivuuttaa blogikirjoituksen aihetta, sillä seuramme ei suoranaisesti tarjoa eikä tue toisen lajin harrastamista, vaan tämä joukkue on pistetty erikseen pystyyn vanhempien toiveesta ja toimesta, jotta pojilla on mahdollista harrastaa kumpaakin lajia. Tätä systeemiä ei myöskään voi oikein käyttää muuten kuin, että pojat pelaavat samalla porukalla lajia A sekä lajia B.

    • Kiitos Miro erinomaisesta esimerkistä. Yksi mainio malli mahdollistamaan monipuolinen harrastaminen ja hatunnosto tällaisen systeemin pyörittämisestä 🙂

    • Nämä jääkiekkopojat, jotka pelaavat futista aktiivisesti vain kesällä eivät oikeasti tulisi pärjäämään jalkapalossa aikuistasolla. Tiettyyn rajaan saakka he kyllä junnutasolla pärjäävät liikunnallisuudella, fyysisellä pelillä ja paljolla liikunnan harrastamisella, mutta moniko heistä kykenee esim. suorittamaan sanotaan nyt vaikka edes hopeamerkin jalkapallon taitokilpailuissa 12-vuotiaana? Se nyt ainakin on aivan selvä, että esim. Veikkausliigatasolla ei tule pärjäämään jos taidon oppimisen herkkyyskausi on käytännössä hukattu. Itseasiassa, he lopettavat jalkapallon ennen kuin jäävät kiinni siitä, että tekninen taitopohja ei ole riittävä lajissa myöhemmin menestymiseen. Sitten vain puhuvat suureen ääneen, että “olisi minustakin hyvä futari tullut”. Ei olisi, perinteisiä “puujalkoja” heistä olisi tulisi.

  7. Panu Autio says:

    Jalkapalloseuroille helppo ja luonnollinen kakksolaji on tietenkin futsal. Sitä voi pelata samalla lisenssillä futiksen kanssa, joten lisäkustannukset ovat hyvin pieniä. Pienissä seuroissa, joissa täyden futisjoukkueen kasaan saaminen ei onnistu esimerkiksi tyttöjen kaikissa ikäluokissa, futsal voi tarjota loistavan mahdollisuuden. Sarjojen talvinen aikataulu sopii myös monille paremmin, joten tässäkin mielessä kyseessä on kiinnostava vaihtoehto.

    Futsaltoiminnan avulla voidaan monipuolistaa futisseuran ruohonjuuritason toimintaa ja saavuttaa uudenlaista menestystä lajin omissa kilpasarjoissa. Futsal voi tarjota mahdollisuuden monipuolisten merkityksellisten tarinoiden luomiseen pienemmissäkin seuroissa. Suomen Sievissä tai Akaalla tuskin haaveillaan jalkapallon mestareiden liigan peleistä, mutta futsalin puolella ajatus ei ole ollenkaan mahdoton. Toisaalta futsalin avulla harrastusmahdollisuuksia voidaan tarjota useammille yksilöille. Futsalin avulla jalkapalloilijoista tulee myös taitavampia pelaajia, jotka hahmottavat modernin jalkapallopelin perusperiaatteet entistä älykkäämmin ja monipuolisemmin.

Trackbacks

  1. […] edit: Katsokaapa myös Mikko Mäntylän ainaennenkin.fi -sivuston loistava artikkeli siitä, miten monipuolisuus edistyisi …. […]

  2. […] kirjoituksessani Tarjoaako urheiluseurasi laadukasta kakkoslajin toimintaa? kävin läpi vanhemman näkökulmasta aiheeseen liittyviä […]

  3. […] Tarjoaako urheiluseurasi laadukasta kakkoslajin toimintaa? (2532 lukukertaa) […]

  4. […] Tarjoaako urheiluseurasi laadukasta kakkoslajin toimintaa? […]

  5. […] kehittymiselle. Kakkoslajin roolia ja merkitystä lapsen harjoittelussa käsittelee erinomaisesti Mikko Mäntylä, joka perustelee tekstissään tarkemmin sitä, miksi kakkoslajin tarjoaminen tulisi olla jopa […]

Speak Your Mind

*