Onko urheiluseurassa päätoimisena valmentaminen “oikeaa työtä” ja pitäisikö sen aina edes olla tavoitteena?

Tämä on jatko-osa edelliseen kirjoitukseeni “Valmentaja, haluaisitko mieluummin laadukkaammat valmennusryhmät & olosuhteet vai kunnon palkan?”,  jonka suosittelen lukemaan ensiksi taustatiedot tähän artikkeliin saadaksesi.

Ajatus valmentajan tarkoituksella mustavalkoisen kärjistettyyn testiin ammattivalmentajan perimmäisistä motivaatioista sai alkunsa, kun samainen nimimerkki Tuomas kirjoitti kommentissaan myös alla olevan kohdan:

Miten olisi?

-Saat 5 uutta pelaajaa, niin voimme palkata sillä rahalla apukoutsin.
-Saat yhden uuden pelaajaa, niin pystytään ostamaan uudet tikkaat treenisalille.
-Tai viime vuonna paremminkin: saat tuplattua harrasteryhmän pelaajamäärän => treenien verran vapaata viikossa.

En tee mitään 50 euron tuloslisällä pelaajasta. Ostakaa sillä rahalla 5 euron pallo pelaajalle ja tuokaa se minulle uuden pumppupiikin kanssa ja pitäkää loput.

Tunnistakaa valmentajienne motivaatio ja tiedostakaa, ettei tätä edes työkseen tekevät aina koe normaalin käsityksen mukaiseksi “työksi”.

Koripallo aina ennenkin blogi mikko mäntylä urheiluseura koulutus konsultointi

Kuva Håkan Dahlström 2010

Tuomas siis sanoo ääneen tosiasian:

 Että moni ammattivalmentajakaan ei toisaalta itsekään näe hommaansa yleisen näkemyksen mukaiseksi työksi.

Rehellisesti todettu asia, jonka varmaan moni urheiluseurassa pidempään toiminut tunnistaa omasta ympäristöstään. Yksi samasta aiheesta minua lähestynyt seurajohtaja totesi:

Tällä hetkellä eniten työtä teettää seuran ammattivalmentajat, jotka ammattilaisina kokevat,että heidän täytyy saada päättää kaikesta. Eli voidaan sanoa myös, että työntekijän rooli on hukassa ja unohdetaan,että työnantaja saa myös määrätä mitä työntekijä tekee.

Tämän saman ilmiön olen esimiehenä seuratyössä toimineena nähnyt käytännön tilanteissa liiankin usein.

Näissä tapauksissa on päätoiminen ammattilainen kokenut voivansa tehdä työtään edelleen samalla “harrastusmentaliteetilla” kuin ennen työsuhdetta. Tästä on tavalla tai toisella seurauksena vain ongelmia kaikille osapuolille, joista yleisimpiä ovat:

  • Ikäviä töitä ei hoideta ollenkaan tai ne tehdään täysin vasemmalla kädellä.
  • Valmentaja kokee lajinsa asiantuntijana olevan oikea henkilö päättämään kaikista seuran asioista, koska “Vain valmentajalla on riittävää näkemystä päätösten vaikutuksista kentällä tapahtuvaan toimintaan”.
  • Avoimesti haukutaan omia esimiehiä ja luottamushenkilöitä. Perinteisin tapa menee varmaan suunnilleen näin…“Kun Seura ei vaan tajua *täytä tähän oma suosikkisi* !!!”

 

Toisaalta ammattivalmentajan silmin samoja haasteita katsoen seurassa on usein haasteita seuraavilla osa-alueilla:

  • Johtaminen urheiluseuroissa on usein heppoisella pohjalla. Luottamushenkilöillä ei ole välttämättä riittävästi aikaa osittain ikävien esimiestehtävien hoitamiseen vapaa-ajallaan. Myös osaamista henkilöstöjohtamisesta sekä faktista tietoa seuran arkipäivän ongelmista ei aina ole tarpeeksi.
  • Palkatuilla toimihenkilöillä taas ei urheiluseuroissa juurikaan ole koulutusta tai kokemusta ollenkaan ammattiorganisaation esimiehenä toimimisesta. Suurimman osan toiminnanjohtajien ja valmennuspäälliköiden tausta on valmentajan tehtävistä ja harvemmin löytyy siviilityön puoleltakaan taustaa työntekijöiden johtamiseen liittyen.
  • Harva seura pystyy myös maksamaan valmentajalle sellaista palkkaa, mitä tämä kokisi oikeudenmukaiseksi tehtävistään. Tämä osaltaan johtaa tilanteeseen, jossa koutsille helposti tulee mieleen vanhan vitsin sanoma: “Te olette ikäänkuin maksavinaan minulle hyvää liksaa ja meikäläinen taas vastavuoroisesti on tekevinään hyvin työnsä…”.
  • Ammattivalmentajien kanssa jutellassa nousevat esille monesti lakisääteiset puutteet työnantajan puolelta. Jos kerta kyseessä on se “oikea työ”, niin silloin pitäisi olla kaikki normaalit työntekijän edut myös urheiluseurassa. Tällaisina usein mainitaan muun muassa työterveydenhoito ja ylityökorvaukset.

 

Mitä pitäisi asian suhteen tehdä?

Tämän usein molemmin puolisen tyytymättömyyden vuoksi nykytilaan olen alkanut entistä enemmän miettimään niitä tavoitteita, mihin suuntaan urheiluseuroissa toimivien valmentajien sopimuksia tulisi kehittää.

Pohdinnoissani olen päätynyt seuraaviin ajatuksiin tällä hetkellä:

  • Pitäisikö valmentajien työnkuvia muokata joko enemmän kohti “oikeaa työtä” tai toisaalta vaihtoehtoisesti tiukemmin takaisin “harrastuspohjaiseen” suuntaan? Tämä sen vuoksi, että usein nykyinen usein käytetty kompromissin omainen malli ei tyydytä oikein ketään ja tästä aiheutuvan rakenteellisten jännitteiden vuoksi valmentajat ja seurajohto ovat jatkuvasti napit vastakkain.
  • Olisivatko monet ammattivalmentajat paljon tyytyväisempiä nimimerkin Tuomas tapaan, jos hankkisivat pääelantonsa muusta kuin valmennuksesta ja tekisivät taas “hyvin palkattuna harrastuksena” rakasta lajiaan OTO-pohjaisesti?
  • Seurajohdolle voisi olla monesti huomattavasti parempi ratkaisu olla palkkaamatta päätoimisia henkilöitä ollenkaan ja rakentaa sen sijaan organisaatio osa-aikaisten toimihenkilöiden ja OTO-valmentajien varaan, jos ammattilaisia halutaan käyttää. Nimittäin mikäli organisaatiolla ei ole eväitä työntajana toimimiseen lakien ja toiminnan yleisten vaatimusten mukaisesti, niin fiksuin tapa välttää ongelmat on olemalla palkkaamatta kokoaikaisia työntekijöitä ollenkaan.
  • Tai toisaalta tehdään valmentajan hommista seurassa kaikin puolin “oikeaa työtä” sekä oikeuksien että velvollisuuksien osalta ja kunnon palkkaa unohtamatta.

 

Mitä siis tarkoittaisi käytännössä eilisen testin eri vaihtoehdot valinneiden valmentajien osalta? Tässä muutama esimerkkimalli:

A-vaihtoehdon eli hyvän palkan valitseville valmentajille olisi seuroissa hyvä tarjota vain ja ainoastaan “oikeaa työtä”. Siis sellaista missä työnantaja määrittelee työtehtävät tarpeensa mukaan (= valmennustehtävät koutsilla niissä ryhmissä, joihin ei löydy OTO- tai talkoovalmentajia). Työntekijä hoitaa hommansa laadukkaasti sekä lojaalisti ja saa vastineeksi toisaalta myös “oikean työn” kaikki edut, joihin myös ammattilaisen palkkataso kuuluu.

Seura voi maksaa nykyistä korkeampaa palkkaa, koska valmentaja voidaan laittaa sellaisiin ryhmiin, jotka tuottavat parhaiten ja joihin muuten on vaikeaa tai jopa mahdotonta löytää vetäjää.

Totta kai korkeaa palkkaa voidaan myös maksaa sellaiselle valmentajalle, joka huippuryhmässä tuo niin selvästi enemmän lisäarvoa seuralle verrattuna vaihtoehtoisiin koutseihin ja heidän hintoihinsa, että korvaustaso on siltä osin perusteltavissa.

Tällaisia seuran saamien hyötyjen pohjalta erottuvia kavereita ei vain oman kokemukseni mukaan ole kovin monia, sillä suurin osa huippu-urheiluun orientoituneista valmentajista on koulutus- ja kokemustaustansa sekä toimintaperiaatteidensa puolesta aika toistensa kaltaisia. Tämä luonnollisesti myös seuran näkökulmasta johtaa keskimäärin samanlaisiin tuloksiin henkilöstä riippumatta.

 

B-vaihtoehdon eli motivoituneet ryhmät & mahdollisimman hyvät harjoitusolosuhteet valitseville valmentajille taas tarjottaisiin Nimimerkin Tuomas ehdotuksen mukaan kaikki mahdollinen tuki olosuhteiden ja valmennuksen laadun kehittämiseen.

Itse valmennushomma olisi OTO-pohjainen kausipalkkiolla, joka olisi markkinahintainen kyseisestä valmennustehtävästä maksettava eli useimmissa tapauksissa huomattavasti matalampi kuin osana päätoimisen työnkuvaa sama homma. Lisää tästä aiheesta kirjoituksestani “Seuratoiminnan epäloogisuuksien ihmeellinen maailma” lopusta.

Koska kulut olisivat murto-osa verrattuna päätoimisen valmentajan kustannuksiin, niin tuo erotus voitaisiin kokonaan tai ainakin suurelta osin käyttää näihin valmennuksen tukitoimintoihin, esimerkiksi apu- tai fyysiseen valmentajaan, parempiin harjoitusolosuhteisiin, vaikka fysioterapiaan urheilijoille tai mihin vain kokonaistoiminnan laatua nostavaan asiaan.

Valmentaja tekisi päätyönään jotain muuta hommaa tai opiskelisi ja valmennus olisi lähinnä “hyvin palkattu harrastus”, jossa pääsisi toteuttamaan intohimojaan valmentajana.

 

Näin uskaltaisin väittää…

Sekä valmentajat että seurajohtajat olisivat tyytyväisempiä, jos valmentajien motivaatiot otettaisiin edellä mainituilla tavoilla nykyistä paremmin seuroissa huomioon. Lisäksi seurauksena laadukkaampaa valmennustoimintaa urheilijoille, kun valmentajat olisivat motiovoituneempia tehtäviinsä ja seuroissa olisi vähemmän tulipaloja selvitettävänä aiheen tiimoilta.

Päätoimiset valmentajan positiot eivät ole itseisarvona hyviä tai huonoja,vaan niitä on aina tarkasteltava suhteessa valmentajaan ja organisaation tavoitteisiin ja resursseihin.

Miten Sinä näet tämän aiheen? Kirjoita kommenttisi tähän alle halutessasi ja osallistu keskusteluun :)

Comments

  1. Ei haitanne jos kommentoin useampaakin asiaa yhden postauksen kommenttikenttään.

    Kyllä valmentamisen pitäisi olla “oikeaa työtä”. Jos ei-toivottuihin tehtäviin ei osata asennoitua, palkattu henkilö ei ehkä ole soveltuva tehtävään. Tietysti jos seurajohtokaan ei mitään edellytä, niin silloin ongelma on tietenkin seurajohdossa.

    Tulipalot, vahvat valmentajat ja seurojen kriisit näyttävät liittyvät yhteen. Syynä yleensä toimintakulttuuri josta puuttuu toimijoiden välinen vuorovaikutus. Vahvat valmentajat ovat suuri voimavara seuroille, mutta heidän osaamistaan saadaan em. syystä johtuen harvoin siirrettyä seuran sisällä eteenpäin.
    Seuran yhtenäisiä pelitapoja, valmennussuunnitelmia sun muita osataan kyllä tehdä “ylhäältä” käsin, mutta valmentajien hyviksi havaittuihin käytäntöihin perustuvan yhteisen linjan luominen vaikuttaa mahdottomalta – mikä oli osaltaan alkuperäinen syyllinen seuran sisäisiin konflikteihin.

    Valmennuksen laadun määrittävät pelaajat. Kun pelaajia valmennetaan pelaajia itseään varten, on vaikea nähdä mitään muuta laadun määrittäjää kuin innostuneet pelaajat.

    Halpaa ja hi-fiä pystytään tuottamaan arvo-innovaatioon perustuen. Edellyttää tietysti laatikon ulkopuolista ajattelua ja strategisten linjausten uudelleenarviointia. Esim. Wii, Nintendo DS ja Ipod sopivat määritelmään.

    • Kiitos hyvin perustelluista näkemyksistä 🙂

      Tuo mainitsemasi Wii on muuten mielenkiintoinen esimerkki, jota businesskirjallisuudessa käytetään usein esimerkkinä innovatiivisesta liiketoimintamallista. On itseasiassa juuri sellainen, jota myös urheiluseuroissa olisi hyvä harkita yhtenä vaihtoehtona.

      Ennen Wiin tuloa markkinoilla Playstation ja Xbox olivat hallinneet markkinoita. Molempien pääkohderyhmänä olivat hardcore pelaajat, joille olennaisinta olivat aina uusimmat ja tehokkaimmat raudat laitteiden sisällä. Asiakkaiden korkea vaatimustaso uusimman tekniikan suhteen ajoi tilanteeseen, jossa yritykset eivät pystyneet myymään itse laitteita voitollisesti.

      Koko businessmalli piti rakentaa tämän vuoksi pelien myynnin varaan eli itse boksi myytiin tappiolla ja toivottiin asiakkaiden ostavan riittävästi erikseen myytäviä pelejä, jotta kokonaisuudessaaan päästäisiin voitolle.

      Nintendo otti Wiitä suunnitellessaan aivan eri lähtökohdan. Ensiksi se valitsi kohderyhmäkseen muut kuin intohimoisimmat pelaajat eli käytännössä katsoen casual player – tyyppiset, kuten koko perheet yms. Tälle kohderyhmälle ei tarvinnut olla “high-end” tekniikkaa, vaan vähän vanhempikin riitti hyvin. Olennaisempaa oli helpous ja koko pelikokemus sinänsä, jonka Wii uudisti innovatiivisella ohjaussysteemillään.

      Koska Wii pystyttiin tekemään halvemmista komponenteista, niin Nintendo teki jo voittoa joka boksilla ja pelien tuotot siihen vielä päälle. Tätä pidettiin ihmeenä alalla, jolla oltiin jo pitkälti otettu totuutena, että ainoa tapa toimia on “tappiollinen laitepuoli ja voitot peleistä” – malli.

      Mitä tämä sitten olisi urheiluseuroissa? Esimerkiksi seura, joka ei edes tavoittele aivan “kuumimpia koutseja”, jotka vaativat päätoimiset diilit (= kalliit komponentit), vaan rakentaa seuransa hieman ehkä heikompien OTO- ja talkoovalmentajien varaan. Säästyvillä rahoilla voi sitten seura erilaisilla tukipalveluilla joukkueille monesti jopa luoda laadukkaamman kokonaisvalmennuksen, kuin kallis valmentaja, jolle ei ole antaa kunnon toimintabudjettia ja olosuhteita. Tai vaihtoehtoisesti voidaan tarjota huomattavasti halvemmalla toimintaa verrattuna high-end vaihtoon, jos se omalle kohderyhmälle olennaista.

      Oikeita ja vääriä malleja ei sinänsä ole, vaan ne ovat aina tilannesidonnaisia. Seuralle sopivimman löytämiseksi on mietittävä ensiksi seuran kohderyhmä, tavoitteet ja resurssit. Niiden pohjalta sitten valittava fiksuin seuramalli kaikille toiminnan osa-alueille (=valmennus, hallinto, yms.).

      Se mikä on naapuriseuralle järkevää, voi olla omalle seuralle se huonoin vaihtoehto…

  2. Kiitokset Mikko!

    Nyt en ole ihan varma oliko “hyvin perusteltu” sarkasmia vai ei. Henkilökohtaisesti en perusteluitani kovin hyvinä pitänyt, kun tarkoitus oli vain pitää kommentti lyhyenä.
    En tietysti tie
    dä näetkö asiat samoin, mutta “ulkopuolisen” silmin asia näyttää juuri tuolta mitä edelliseen kommenttiini kirjoitin.

    Wii olisi tosiaan hyvä esimerkki siitä mistä talousvaikeuksien kanssa painivien seurojen kannattaisi ottaa mallia, mutta se kyllä edellyttäisi arvojen uudistamista, mihin harva taitaa olla valmis – tässä kohti tulee esiin asioita mitä olet blogiisikin jo kirjoittanut.

    Wiitä on kyllä käytetty esimerkkinä vaikka kuinka paljon, mutta ainakin itse olen nähnyt todella harvoin aihetta käsiteltävän arvojen näkökulmasta, mikä taasen oli Wiin kehityksen lähtökohtana.
    Kolmeen kysymykseen karrikoituna:
    1. Mitä markkinat haluavat?
    2. Mikseivät markkinat osta sitä?
    3. Miten sitä tuotetaan kustannustehokkaasti?

    Eli tehtiin tuote vastaamaan kysyntää, poistettiin esteet asiakkaan ja tuotteen välistä, ja tehtiin vain sitä mikä tuottaa asiakkaalle arvoa, jolloin hinta-laatu -suhde ampaisi taivaisiin. Niin kauan kuin pelejä tehtiin tuon kolmen kohdan mukaan, pelit ja konsolit menivät kuin kuumille kiville, mutta heti kun asia pääsi unohtumaan, myynti hiipui (jenkeissä vuosikaudet loppuunmyyty, mutta heti kun kysyntää vastaavia pelejä ei enää tullut, myynti romahti, kunnes NSMBW:n myötä rikottiin jälleen myyntiennätyksiä – jonka jälkeen myynti romahti jälleen).

    Urheiluseuran näkökulmasta vastaava edellyttäisi
    1. Selvittämistä onko olemassa ihmisiä ketkä haluavat urheilla
    2. Itseensä menemistä siitä mikseivät ihmiset urheile seurassa
    3. Resurssien keskittämistä niihin asioihin mitkä saavat ihmiset tulemaan seuraan

    Tyypillinen tilanne seuroissa vaikuttaisi kuitenkin olevan, että oletetaan kaikkien halukkaiden tulevan seuraan, oman toiminnan määrittely laadukkaaksi oman toiminnan itseisarvon kautta ja resurssien keskittäminen kilpailutoimintaan.

  3. Ei ollut sarkasmia kommenttini perusteluistasi. Lyhyen ytimekkäästi kerroit miksi olit valisemallasi kannalla kussakin asiassa.

    Olet juuri urheiluseuratoiminnan haasteiden ytimessä tuossa “urheiluseuran näkökulmasta” – osiossa. Tähän asti urheiluseuroilla on ollut käytännön monopoli varsinkin koko lasten ja nuorten liikunnan sekä urheilun kentässä ja sen ansiosta pitkälti mahdollisuus toimia juuri niillä lähdöillä, kun on seuroissa haluttu.

    Nyt tilanne on muuttumassa vauhdilla kilpailun osalta, kun liikunta-alan yritykset ovat pikku hiljaa saapumassa markkinoille ja testaavat jo parasta aikaa erilaisia konsepteja. Tämän huomaa selvästi kahden tyttären isänä ja erilaisten lasten liikuntapalveluiden käyttäjänä.

    Lisäksi entistä enemmän asiakkaiden eli vanhempien toiveet toiminnalle ovat kasvaneet. Tähän yhtälöön ei enää kovin hyvin sovi “Kuule meidän seurassa me teemme näin mikä meistä parasta ja helpointa meille” – meininki, mikä ikävä kyllä monessa paikassa on linjana tällä hetkellä. Kun kilpailevat palvelut yritysten toimesta marssivat tuottoisaan lasten ja nuorten liikunnan sektoriin voimalla lähitulevaisuudessa, niin urheiluseurat toivottavasti ovat valmiina ensimmäistä kertaa todelliseen kilpailuun markkinoilla…

  4. Ehkä isoin kysymys on juuri se halutaanko edes seuratoiminnassa omaa lajia ja sen toimintaa nähdä palveluna, joka ratkaisee asiakkaan ongelmia. Niin kauan kun itse toimintaa pidetään itseisarvona sinänsä, ei edes aloiteta pohtimaan asiakkaan tarpeiden parempaa kohtaamista.

    Todella hyvin avaat asian tuossa Wiin osalta kirjoittaessasi:

    “Eli tehtiin tuote vastaamaan kysyntää, poistettiin esteet asiakkaan ja tuotteen välistä, ja tehtiin vain sitä mikä tuottaa asiakkaalle arvoa, jolloin hinta-laatu -suhde ampaisi taivaisiin.”

    Tuo sama mahdollisuus on nyt urheiluseuroilla, jos vain ovat valmiita uudella tavalla toimintaansa katsomaan 🙂

  5. Sama mahdollisuus, ja osalle voi olla jopa pakko.

    Perinteinen ajattelumallihan Suomessa on ollut, että lasten ja nuorten liikuntaharrastukset toteutetaan yleishyödylliseltä pohjalta, mutta “punaisen valtameren” kannalta katsottuna paradigma voi muuttua hyvinkin nopeasti jos kapitalisti tarjoaa samanlaatuista tai laadukkaampaa toimintaa pienemmillä kustannuksilla – puhumattakaan jos toiminta vertautuu puhtaasti asiakkaan näkökulman kautta.

    Oman itsensä määrittely sen kautta mitä halutaan olla aiheuttaa hankaluuksia yritysmaailmassakin. Moni työntekijä/toimihenkilö/yth polttaa itsensä loppuun tasapainoillessaan firman ja asiakkaan välissä. Ja miksei sama pätisi yhtälailla urheiluseuraankin.

  6. Many people are performing a nonsurgical facelift with their own fingertips, using the miracle of yoga facial exercises in their own living
    rooms. A regular pair of exercise shorts or pants will do fine.
    Yoga and fitness needs to be seasoned along with
    college students need to have plenty of confidence along with inspiration for getting their own primary
    preference on the fruits that is included in yoga exercise.

Speak Your Mind

*