Lasten urheiluharrastusten hinnat ovat kolminkertaistuneet, miten mahdollistetaan kaikkien osallistuminen?

“Lasten ja nuorten seuraurheilu on kallistunut huomattavasti. Liikuntaharrastusten hinnat ovat jopa kolminkertaistuneet kymmenessä vuodessa, selviää laajasta tutkimuksesta.

Harrastaminen urheiluseurassa saattaa olla liian kallista jo kahdelle kolmasosaa suomalaisperheistä, sanoo tutkimuksen toteuttanut yliopettaja Kari Puronaho ammattikorkeakoulu Haaga-Heliasta.”

Yllä oleva kohta on lainaus viime viikonloppuna Helsingin Sanomissa julkaistusta urheiluharrastusten hintojen nousua koskevasta artikkelista. Pohjatiedoksi tähän kirjoitukseen suosittelen sen lukemista nyt alle, jos ei ole sinulle vielä tuttu.

Miksi harrastusmaksut ovat nousseet?

Puronaho käy ansiokkaasti Hesarin artikkelissa läpi konkreettisia syitä kilpailullisuuden lisääntymisen ja sitä kautta harjoituskertojen määrän nousun, matkakulujen ja laadukkaampien varusteiden osalta. Taustalla vaikuttavista trendeistä tärkein tekijä on kokemukseni mukaan hyvin tiivistettynä Puronahon seuraavan lauseeseen:

“Seuroissa harrastavien lasten ja nuorten perheet ovat Puronahon tutkimuksen mukaan tyytyväisiä siihen, mitä harrastusmaksuilla saavat”.

Alla vielä kuva kuuden lajin osalta tutkimukseen vastanneiden näkemyksestä hinta-laatusuhteesta urheiluseuratoiminnassa.”

Seuratoiminnan hinta-laatu-suhde

Lähde: Kari Puronahon Sinettiseuraseminaarin esitysmateriaali

Mukana olevat perheet siis ovat rajusti kohonneista maksuista huolimatta jopa hämmästyttävän tyytyväisiä toiminnan laatuun suhteessa hintaan. Tämä on myös se syy pohjimmiltaan, miksi kustannukset ovat voineet nousta viime vuosina näin massiivisesti. Maksukykyiset lasten vanhemmat ovat keskimäärin halunneet entistä laadukkaampaa toimintaa sekä mielellään aikaisempaa ammattimaisempaa ja vähemmällä talkootyöllä. Tällä kaavalla maksut väkisinkin ovat kohonneet huomattavasti.

Koska urheiluseurat ovat yhdistyksiä, niin niiden perustoimintamalli on toteuttaa jäsenistön enemmistön toiveita. Siksi en lähtökohtaisesti usko, että junioreiden huipputoiminnan kustannukset tulevat tulevaisuudessakaan laskemaan, koska paine jäsenistöltä on pikemminkin edelleen parempaan ja sitä myötä kalliimpaan päin.

Mutta miten mahdollistetaan myös matalatuloisten perheiden lapsille harrastaminen seuroissa? Tässä omat Top 3 ehdotustani ongelman ratkaisuun:

1) Otetaan mallia ratsastuksesta ja laitetaan tarjoama kuntoon. 

Hevosurheilu on onnistunut uskomattoman hyvin siinä tavoitteessa, missä moni  muu laji ei. Nimittäin ratsastuksen harrastajissa Puronahon väitöskirjatutkimuksen mukaan  on tasaisimmin väkeä kaikista eri tuloluokkien perheistä. Tämä kuulostaa todella uskomattomalta, kun ottaa huomioon kyseessä olevan myös keskimäärin kallein urheiluharrastus… Miten siis tämä voi olla edes mahdollinen kombinaatio?

Ratsastus tarjoaa poikkeuksellisen laajan vaihtoehtojen kirjon, miten toiminnassa voi olla mukana. Halvimmillaan voi jopa olla ilmaista, jos osallistuu kerhotoimintaan talleilla. Tällöin toimintaan kuuluu usein maksuttomia ratsastustunteja. Muutenkin perhe pystyy pitkälti itse määrittelemään kuinka usein käydään harrastamassa ja tällä tavoin kontrolloida kulupuolta. Voi käydä monta kertaa viikossa tai vaikka vain kerran kuussa halunsa ja lompakkonsa mukaan. Jos sitten harrastaa ratsastusta kilpaurheiluna ja vielä on oma hevonen, niin haastattelemani lajin ammattilaisen mukaan “Kyseessä on eläimellisen kallis harrastus…”.

Mutta poikkeuksena siis muihin lajeihin osallistujalla on vaihtoehtona monipuolinen tarjoama. Perinteisesti kun tarjotaan perheelle seuroissa vain yhtä pakettia ja hintaa tyyliin “Meillä maksaa 10-vuotiaiden toiminta 1000 euroa vuosi + pelikulut ja treeneissä pitää sitten käydä 3 kertaa viikossa plus pelit”.

2) Mutta miten seuroissa voidaan sitten helposti toteuttaa esimerkiksi 1-3 kertaa viikossa harjoittelu tai vaikkapa silloin tällöin käyminen?

Voin jo kuulla osan tätä lukevien miettivän mielessään “Joo, joo… ihan kaunis idea, mutta ei toimi ainakaan meidän lajissa…”. Perinteiset selitykset ovat olleet seura- ja valmentajalähtöisesti ainakin itselläni seuraavan kaltaisia:

“Ei tästä harjoittelusta mitään tule, jos täällä ei kaikki käy aina yhtä paljon” tai “On seuralle tosi hankalaa, jos ryhmässä on erilaisia kävijöitä, miten ne edes laskutettaisiin?” ja sokerina pohjalla “Tuollainen silloin tällöin käyminen olisi kyllä ihan viho viimeinen juttu, kun täällä opetellaan sitoutumista meidän lajiin ja jengiin!”

Luonnollisesti esimerkiksi vanhempien junioreiden valtakunnallisia sarjoja pelaavissa joukkueissa tai tämän tason yksilöurheilijoiden osalta pitää pelisäännöt treeniaktiivisuuteen olla erilaiset kuin kevyemmin harrastelivilla. Mutta siihen suureen ehkä noin 80-90% toiminnan voluumista tällainen harrastajan tarpeista lähtevä mahdollisuus osallistua toimintaan on ammattitaitoisilla valmentajilla täysin toteutettavissa.

Näin uskon oman viime kauden kokemukseni perusteella Malmin alueella  Helsingissä toimivan tyttökoripalloseura KaPon toiminnasta, jossa valmensin tällaista joukkuetta yhden illan viikossa. Ryhmässä oli kolme vuoroa ja perheet saivat valita joko yksi, kaksi tai kolme harjoitusta näistä. Hinnoittelumallin muuttaminen seurassa käyntiaktiviisuuteen perustuvaksi nuoremmissa junnuissa nosti yhtenä merkittävänä tekijänä pelaajamääriä noin tuplaksi aikaisemmasta. Helpotti perheitä talouden osalta ja mahdollisti myös muiden harrastusten aikataulujen huomioimisen aikaisempaan “kaikilla samat treenipäivät”-malliin verrattuna. Merkittävä muutos pelaajamäärän kasvun lisäksi oli se, että nyt koripallon aloitti yhä useampi toisen lajin harrastaja.

Tarjoamalla mahdollisuuden sovittaa käyntiaktiivisuuden harrastuksessa lapsen muun elämän tarpeiden mukaan on myös suomalaisen huippu-urheilun etu. Tutkimus tutkimuksen jälkeen huipulle eri lajeissa päässeiden taustoista todistaa, että parhaat urheilijat tulevat keskimäärin monipuolisen lajipohjan omaavista lapsista. Tämä on mahdollista käytännössä vain silloin, kun seurat tarjoavat vaihtoehtona myös 1-2 kertaa viikossa osallistua omaan toimintaansa. Mustasukkaisesti oman lajin treeneissä pienestä pitäen 3-5 kertaa viikossa käyntiaktiivisuutta vaativat seurat käytännössä sulkevat lapselta muut harrastusvaihtoehdot.

Lisäksi kun ottaa huomioon koko urheiluseurakentän osalta surkean epäonnistumisen pitää lapset ikävälillä 12-19-vuotta urheiluseuratoiminnassa mukana noin yleensä (kuva alla), niin jo senkin pohjalta olisi tarpeen kokeilla uudenlaisia malleja toiminnan tarjoamiseksi paremmin kysyntää vastavaaksi.

Harrastajamäärät urheiluseuroissa

3) Olennaista olisi myös tarjota nykyistä paremmat maksutavat perheiden kannalta.

Vasta nyt itse vanhempana lasten harrastusmaksuja maksavana olen tajunnut sen älyttömyyden, mihin tapamme kerätä rahat isoissa erissä helposti johtaa seurojen usein edes hahmottamatta ongelmaa. Jos perheessä on monta lasta, joilla vielä useampia harrastuksia, niin syyskuun tienoilla voi tärähtää helposti nelinumeroinen summa maksuja kerralla. Tyypillisesti seurat laskuttavat esimerkiksi omassa lajissani koripallossa yhdessä tai kahdessa erässä koko syksyn maksut. Vaikka kokonaissumma kauden aikana ei ehkä olisikaan perheelle aivan mahdoton, niin laskujen kasaantuminen samalla kuukaudelle saattaa jo olla syy  harrastuksen lopettamiseen.

Tähän ongelmaan luonnollisesti helpoin ratkaisu on siirtyä laskuttamaan esimerkiksi kuukausittain, joka on myös perheille tulojen suhteen oleva rytmitys. Jos vielä mahdollistetaan satunnaisimmille harrastajille liikunta-alan yritysten tapaan kertamaksujen tai esimerkiksi 10-kerran korttien käyttö, niin oltaisiin jo 2000-luvun tavassa tehdä asiakkaalle elämä helpoksi ja samalla saada lisää harrastajia oman lajin pariin :)

Nämä yllä mainitut lääkkeet kustannusten nousun aiheuttamaan ongelmaan ovat toki vain osa ratkaisuvaihtoehtoja, mutta nämä valitsemani ovat sieltä helpoimmasta päästä. Lisäksi ovat 100 prosenttisesti seuran hallinnassa olevia asioita, eivätkä vaadi Lajiliittojen kilpailujärjestelmien muutoksia tai yhteiskunnan tukipolitiikan ratkaisuja, kuten monet muut mahdolliset tavat taklata kyseistä haastetta.

Jos tykkäsit kirjoituksesta, niin voit jakaa eteenpäin verkostoissasi helposti oheisia some-nappeja käyttäen.

Liittymällä maksuttoman Uutiskirjeen tilaajaksi oheisen lomakkeen kautta saat viikottaisen yhteenvedon blogipostauksistani. Lisäksi tulen järjestämään maksuttomia nettiseminaareja, joihin voivat osallistua ainoastaan Uutiskirjeen tilaajat.

Ps. Suosittelen myös lukemaan Heikki Venholan kirjoituksen Kari Puronahon Sinettiseminaariesityksestä tästä samasta aiheesta.


Comments

  1. Hei, hyvä kirjoitus.

    Pitänee kommentoida tuota hinta-laatu -suhdetta ja sen kyselykaaviota. En itse toimi päättäjänä seurajohdossa, vaan lähinnä valmentajan näkökulmasta tarkastelen..

    Yllä olevan kyselyn mittauksesta en tiedä tarkemmin, mutta usein seurojen omissa mittauksissa törmään ilmiöön, jossa mitataan vain mukana tällä hetkellä olevia. Eli tyytyväisyyskysely teetetään niille, joiden kukkaro on jo antanut mahdollisuuden harrastukselle. Näin pois jää määrittelemätön osuus perheitä, joiden arvio hintaan on jätetty lopettamisilmoituksen muodossa. Tarkemman arvion saaviseksi tulisi huomioida ainakin nämä pois jääneet ja mahdolisesti harrastusta surassamme miettivät.

    Jos mittaukset näyttävät punaista, niin usein tehdään jotain asialle (yleensä hinnan suhteen). Mielestäni kehittyvän seuran pitäisi myös osata myös reagoida “liian hyvään” tulokseen. Jos kaikki vastaajat ovat tyytyväisiä tai erittäintyytyväisiä, niin pitäisikö hintaa nostaa, jotta näin saisi esimerkiksi koulutusrahaa laadulliseen parantamiseen? Tai pystyttäisiinkö hintaa nostamalla kasvattamaan toimintaa uusien ryhmien muodossa, jolloin tarjottaisiin puitteet seuratoiminnan kasvattamiselle? Kuinka paljon tyytymättömyyttä ja tyytyväisyyttä siedetään, pitäisi varmaan määritellä, jos pidempiaikaista seurantaa halutaan tehdä tällä mittarilla kehitystä tukien.

    • Erittäin hyviä kysymyksiä ja huomioita Tuomas.

      Aivan sama kokemus käytännön seuratyössä tuosta vääristymästä tyytyväisyydessä, jos lopettaneiden vanhempien mielipidettä ei ole huomioitu tuloksissa.

      Seurojen pitäisi mielestäni tehdä nykyistä selkeämmin strategiset valinnat millaista toimintaa tekevät ja ennen kaikkea mitä eivät tee. Liian moni hajoittaa resurssinsa turhan monenlaiseen tekemiseen ja loppujen lopuksi tee mitään todella hyvin. Eli seuran strategia kondikseen, selkeät lupaukset vanhemmille toiminnan sisällöstä ja periaatteista + sitten noudatetaan omia lupauksia = Hyvän seuratoiminna peruskaava 🙂

  2. Hei, erittäin hyvä kirjoitus aiheesta.

    Itse näkisin mainitsemiesi asioiden lisäksi yhdeksi syyksi eri urheilulajien harrastusten kustannusten nousemiseen kuntapolitiikassa. Ainakin täällä Järvenpäässä kunta on nostanut viimeisen 4 vuoden aikana tiettyjen lajien salivuokria 20-60%. Moni seura/laji yrittää kattaa jäsenmaksuilla nämä vuokrat kokonaan. Tästä seuraa se että harrastajia pitäisi saada lisää (ei aina mahdollista) tai harrastusmaksuja tulisi nostaa 20-40%.

    Suomessa on tällä hetkellä 9000 urheiluseuraa. Lasten ja nuorten monen lajin harrastaminen ei mielestäni toimi niin kauan kuin Suomessa on näin monta urheiluseuraa temmeltämässä. Moni pieni seura yrittää toiminnansa ympärille kasvattaa ammattimaisuutta, jonka seurauksena harrastuksen kulut kasvavat. Ohjaajien ja valmentajien palkkaamiseen tarvitaan seuralta paljon harrastajia, jotta harrastukseen menevät maksut eivät nouse kohtuuttomiksi. Kahden tai kolmen seuran yhteistyöllä tähän voisi olla jo rahkeita.

    • Tärkeitä kysymyksiä Eki nostat esiin 🙂

      Tilavuokrat ovat osassa lajeista merkittävässä roolissa harrastusmaksujen nousussa, esimerkiksi jäälajeissa tai yksityisissä sisähalleissa toimiville. Toisissa lajeissa ne ovat taas aivan mitätön pisara meressä, kun yksi turnausmatka kustantaa esimerkiksi moninkertaisesti enemmän kuin koko kauden salivuokraosuus pelaajalle jyvitettynä.

      Tuossa ammattimaisuuteen pyrkimisessä moni seura menee pahasti hakoteille ja se ei todellakaan ole kaikille autuaaksi tekevä ratkaisu. Seuran resursseista, tavoitteista, kilpailutilanteesta yms. riippuen kannattaa todella tarkkaan miettiä vapaaehtoistyöstä ammattilaisuuteen siirtymistä. Varsinkin kannattaa pohtia mihin hommiin palkataan, jos ammattilainen tuntuu oikealta ratkaisulta, ja lisäksi minkälaisella sopimuksella (= projektipohjaisesti, 10 tuntia viikossa, puoli- tai kokopäiväinen, ympärivuotinen vai silloin kun tarvitaan, yms.).

      Tästä aiheesta aion jossain vaiheessa kirjoittaa enemmänkin ja pari päivää sitten julkaisemassani jutussa jo moni kohtia käsittelinkin seuratoiminnan kehityskaaren dynamiikan osalta.

      http://ainaennenkin.fi/?p=116

  3. Hei,

    Mietin todella pitkään lähdenko kommentoimaan aihetta, kun en ole vielä lukenut kokonaan tuota väitöskirjaa aiheesta. Kommentoin kuitenkin, koska aihe on sen verran mielenkiintoinen ja vaivannut jo vuosia ajatuksiani.

    Ensinnäkin kirjoitit hyvän kirjoituksen ja analyysisi seuratoiminnankehityskaaresta edellisessä oli hyvä pelkistys monen seuran tilanteesta.

    Uskoisin, että suurin vaikuttava tekijä hintojen kallistumisessa lienee toiminnan ammattilaistuminen. Kiinnostavaa olisi tarkastella seurojen tuloslaskelmatietoja viimeisen 30 vuoden ajalta. Väitän, että sekä verottomat kulukorvaukset ovat lisääntyneet, että palkatun henkilöstön määrä. Taitaapa harjoitusmäärien lisaantyminenkin näkyä vahvasti hinnoissa. Koventuvaan kansainväliseen kilpailuun on systemaattisesti tuotu ammattilaisuutta lääkkeeksi. Toimiva lääke se voi ollakin, oikein annosteltuna.

    Kuten mainitsit seuratoiminnassa on kuitenkin todella tarkkaan mietittävä kannattaako siirtyä palkattujen työnekijöiden tielle vai ei. Eikä tämä ole mielestäni vain talouskysymys, vaan siihen linkittyy valtava määrä sellaisia toimintakulttuuriin, yhteisöllisyyteen, jne. liittyvää asiaa, että se ei ole kaikille seuroille hyvä ratkaisu.

    Työntekijöiden palkkaamiseen liittyy näin nopeasti mietittynä ainakin kolmen tasoisia asioita:
    – luottamushenkilöiden ja työntekijöiden väliset luonnolliset eturistiiriidat.
    – Palveluiden tuottamisen logiikka ja kansalaisjärjestötoiminnan logiikka
    – yhteisöllisyys ja yksilöllisyys

    Koska minusta tuntuu, että pitäisi pian itse kirjoittaa näistä asioista blogi, taidan jättää tämän asian tähän.

    Kehittämisehdotuksistasi sen verran, että mielestäni näitä asioita kyllä seuroissa nykyään jo toteutetaan, eikä kyse ole aina siitä että haluttaisiin tehdä niin kuin ennenkin. Niissä lajeissa, joissa itse olen ollut mukana on toteutettu onnistuneesti 1-3 krt viikossa harjoittelua, mutta toisaalta on myös niitä, joissa sitä ei ole saatu mitenkään taloudellisesti kestävästi toimimaan.

    • Olet Katja aivan asioiden ytimessä. Työntekijöiden palkkaaminen seuraan on todella monitahoinen kysymys ja sen vaikutuksista seuran dynamiikkaan mainitsemillasi tavoilla ei juuri koskaan puhuta. Toivottavasti kirjoitat blogin aiheesta 🙂

      Itse ajattelin jossain vaiheessa kanssa tähän problematiikkaan pureutua.

      Puronahon väitöskirjan materiaali on osittain muistaakseni 90-luvulta asti ja sen lisäksi 2000-luvun alkupuolelta. Siellä ei vielä välttämättä sen vuoksi tämän päivän ammattilaistuminen vielä näy hinnoissa. Mutta olet mielestäni itse asiassa aivan oikeassa, sillä monessa seurassa palkat ja palkkio kohta kulupuolella on isoin yksittäinen momentti. Juniorin vanhemmille usein kilparyhmissä pelimatkoihin, leireihin ja turnauksiin liittyvät euromäärät kuitenkin vielä isompia, kuin niin sanotut seuran peruskuluihin kerätyt summat. Jossain hiihdon tapaisissa välinelajeissa myös varusteet voivat olla yllättävän iso menoerä.

      Jos lisää päätoimisen palkkaamisen liittyen kaipaat lukemista, niin suosittelen tsekkaamaan läpi oheisen Pasi Kosken raportin päätoimisten seuratukea saaneista. Todella mielenkiintoisia yksittäisiä kohtia löytyy, joita tulen avaamaan viimeistään ensi viikolla kirjoituksissani.

      http://www.likes.fi/julkaisut/13/palkattu_seuraan_-_mita_seuraa_seuratoiminnan_kehittamistuen_tulokset

  4. Moi Mikko,

    Törmäsin edelliseen kirjoitukseesi (http://ainaennenkin.fi/?p=98) jossa käsittelit juniorivalmentajien tulospalkkausasiaa. Niin se, kuin tämäkin kirjoitus herätti paljon mielenkiintoa ja ajatuksia asiaa kohtaan, varsinkin oman lajini, jalkapallon puolelta. Kirjoituksesi ovat hyviä, kiitos niistä!!

    Tässä kirjoituksessa ja Puronahon sinettiseuraseminaarin esitysmateriaalin pylväsdiagrammin mukaan ei jalkapalloa käsitellä. Sanon kuitenkin sanottavani, se lienee näiden blogikirjoitusten tarkoitus ylipäätään, että ihmiset ottavat kantaa, esittävät mielipiteensä ja kommentoivat joista ajatukset saavat uusia näkökulmia. 🙂

    Varsinkin tämä kohta kirjoituksessasi aiheutti tämän koko vastaukseni:
    “Tarjoamalla mahdollisuuden sovittaa käyntiaktiivisuuden harrastuksessa lapsen muun elämän tarpeiden mukaan on myös suomalaisen huippu-urheilun etu. Tutkimus tutkimuksen jälkeen huipulle eri lajeissa päässeiden taustoista todistaa, että parhaat urheilijat tulevat keskimäärin monipuolisen lajipohjan omaavista lapsista.”

    Tässä pitää ottaa ainakin huomioon se, että on olemassa lajeja, joissa vaaditaan aikaista erikoistumista tai sitten ainakin aikaista kiinnittymistä lajiin. Jalkapallo on aikaisen kiinnittymisen laji lähinnä siksi, koska jalkojen liiketaito- ja lajitaitovalmiuksien tulee saada paljon ärsykkeitä nuoresta pitäen (jalkojen hermosto vs käsien hermosto).

    Toinen asia, jonka haluisin ottaa esille on valmennuksen laatu. Tomi Vänttisen tutkimusta käsiteltiin juuri Helsingin Sanomissa (http://www.hs.fi/paivanlehti/16102013/ihmiset/Tutkija+Jalkapallo+on+ihmiselle+parasta+mahdollista+liikuntaa/a1381812802830) ja siinä todettiin kärjistäen jo otsikossa “Jalkapallo on ihmiselle parasta mahdollista liikuntaa”. Olen tietysti henkeen ja vereen lajini kannalla mutta toki laajempaa ymmärrystä ja näkemystä löytyy kirjoitukseesi, että laaja lajitausta on eduksi monipuolisten taitojen kehittymiseen. Toisaalta, “sitä mitä teet, niin sellaiseksi tuut” on asia josta paljon jaksan pauhata, sillä onhan siinä totuutta.. Mutta mutta, mielestäni merkittävin asia on se, että laji kuin laji, pystyy hoitamaan monipuolisten taitojen kehittymisen ja kuitenkin erikoistumaan tiettyyn lajiin. Valmennustoiminta on avainasia. Lajiin tulee rakastuttaa jolloin se sitouttaa. Tämän asian ympärillä on todella paljon sidosasioita, joiden kirjoittamiseen menisi varmasti palstatilaa liian paljon..

    Jatkahan kirjoitteluasi, sait ainakin minut menettämään blogivastausneitsyyden! 🙂

  5. Olen, Hasse, kanssasi monipuolisesti monta eri mieltä. 😉

    Suomalaiset kv. huiput ovat kilpailleet keskimäärin 4,3 lajissa ja tehneet lajivalintansa keskimäärin 15-vuotiaana.

    Kokemukseni ja tietojeni mukaan monessa jalkapalloseurassa ei ole mahdollista (kilparyhmässä) harrastaa enää 12-vuotiaana kakkoslajia, sillä harjoittelu on ympärivuotista ja siltä edellytetään korkean luokan sitoutumista. Siis vaikka olisikin aikaisen erikoistumisen lajissa, joka pitää aloittaa varhain hermoston kehittymisen vuoksi, ei se tarkoita että viikottaisen ja yksittäisen harjoituksen intensiteetin pitää välittömästi olla korkealla.

    Toistoja kyllä tarvitaan, mutta sama koskee kaikkea muitakin motorisia taitoja. En usko, että missään lajissa voidaan oikeasti olla monipuolisia, sillä vaikka valmentajalla olisikin toisten lajien tietotaitoa, jäävät toistomäärät oman lajin ulkopuolella todella vähäiseksi. Vai kuinka paljon teillä harjoitellaan pienten lasten kohdalla heittämistä, liikkuvuutta, stabiliteettia?

    Me kaikki valmentajat mielellään väittäisimme, että oma lajimme ratkaisee kaikki liikunnalliset haasteet, mutta se taitaa olla kyllä hieman itsepetosta.

  6. Toistojen osalta on olennaisinta huipuilla joka tapauksessa omatoiminen harjoittelu. Näin varsinkin palloilulajeissa oman kokemukseni mukaan. Itselläni oli ilo samalla hallilla toimineena seurata kahden nykyisen koripallon miestenmaajoukkuepelaajan Petteri Koposen ja Sasu Salinin kehitystä pikkupojista A-junnuihin. Molempia kavereita yhdisti uskomaton määrä vapaa-ajalla harjoittelua Malmin Palloiluhallilla.

    Ruotsissa tutkittiin aikoinaan, mikä yhdistää eri lajien huippuja (Vägen till Landslaget). Tuloksena oli, että parhailla pelaajilla löytyi kodin läheltä joku motivoiva paikka omatoimiseen harjoitteluun. Malmin Palloiluhallilla 18 vuotta koripallotoimintaa kolmen seuran osalta seuranneena on tämä tutkimustulos helppo allekirjoittaa ja uskon siis vapaassa käytössä olevien harjoitustilojen olevan jopa tärkeämpiä kuin valmennuksen määrä tai laatu huippujen kehittymisen osalta.

    Ja uskaltaisin väittää, että esimerkiksi 7-11-vuotiaina pelkästään vaikkapa voimistelua, koripalloa, uintia ja yleisurheilua kerran viikossa kutakin lajia harjoitelleista ja futista vapaa-ajalla pelanneista lapsista voisi tulla myös aivan huippuja jalkapallossakin, jos 12-vuotiaana edellä mainitulla pohjalla tekisivät lajivalinnan kuningas jalkapallon hyväksi. Koripallossa huipulle on menty aloittaen laji vasta tuolla 15-ikävuoden tienoilla ja sitä ennen monipuolisesti muuta harjoitellen.

  7. Olen ymmärtänyt, että monipuolisesta liikunnasta ollaan ainakin kattojärjestöjen tasolla aika samaa mieltä, ongelma on se miten konkreettisesti pystytään toteuttamaan, monilajisuus, ammattitaitoinen valmennus juniori-iässä ( oli se sitten vapaaehtoisuuteen tai palkattuun työvoimaan perustuvaa), mahdollisuus harjoitella silloin kun haluaa ja sopivalla hunnalla niin, ettei kukaan joudu lopettamaan harjoitusmaksujen liian suuren määrän vuoksi. Tämän lisäksi löytyy jokaisen lajin spesifit ongelmat liittyen lajien kilpailusääntöihin, olosuhteisiin jne. Kaiken lisäksi todellisuudessamme mikään ei ole pysyvää ja niinpä toimintaympäristö muuttuu jatkuvasti ja muutokseen pitäisi pystyä vastaamaan innovatiivisesti ja nopeasti. Fakta on se että esim. Monipuolisesta lasten ja nuorten harjoittelusta on puhuttuu vissiin 70 luvulta asti. Edellinen sukupolvi muistaa aina kultaisen lapsuuden, jolloin “hiihdettiin kouluun” tai “pelattiin pihapelejä yömyöhään”.

    Lajeissa, joissa huippu-urheiluvaihe saavutetaan nuorena mm. Uinti, telinevoimistelu, taitoluistelu haasteet tämän monilajisuuden ja harrastusmaksujen kohtuullisuuden kanssa ovat ihan toiset kuin, vaikka jalkapallossa jossa ryhmät ovat isoja ja huippu-urheilu vaihe sijoittuu huomattavasti myöhempään ikävaiheeseen. Omatoimisen harjoittelun määrä on toki näiden lajien huipulle pääsemisen näkökulmasta ensisijaisen tärkeää.

  8. Jes, hyvää keskustelua. Oma kirjoitukseni jäikin hyvin torsoksi joten on hyvä oikoa muutamaa asiaa, joita koitin ottaa esille.

    En usko että suomalaisia jalkapallon kv-huippuja kannattaa edes tässä keskustelussa mainita, ketä he ovat ja mikä määritetään huipuksi..? Entiset huiput ovat kasvaneet eri aikakaudella, nykyään lajin vaatimukset ovat hyvin erilaiset. En laskisi, että suomesta on tullut nyt vähään aikaan huippuja, muut maat ovat edellä ainakin jalkapallossa todella reilusti. Uskon kuitenkin parempaan tulevaisuuteen. 🙂 Hyviä pelureita on jo nyt nuorissa, mutta ei ainakaan poikkeuksellisia huippuja..

    Valmennustoiminta, varmaankin lajissa kuin lajissa, ja ainakin jalkapallossa, tulisi kehittyä valtavasti. Olen täysin samaa mieltä siitä, että monien lajien harrastaminen auttaa eri motoristen taitojen kehittymistä mutta silti painotan sitä, että mitä lajia teet eniten, niin sen tulet parhaiten hallitsemaan. Jos jalkapallossa lasten ikävaiheessa monipuolinen taitojen kehittäminen ymmärrettäisiin oikein, niin myöskin heittämistä, liikkuvuutta ja stabiliteettia harjoitellaan, ne ovat kaikki tärkeitä asioita, kuten myös nopeus, ketteryys ja kaikki taitavuuden osatekijöiden harjoittaminen (joihin yhdellä harjoituskerralla voidaan antaa kehittäviä ärsykkeitä) on tärkeää, siis erittäin tärkeää! Lapset ovat kaikki täynnä potentiaalia, mutta valitettavasti sitä ei ymmärretä oikealla tavalla ja valmennustoiminta usein haittaa lasten kehittymistä ja harjoittelu on liian yksipuolista. En sano, että yksi laji ratkaisee kaikki haasteet, mutta parempaan pystytään aivan pommin varmasti, ainakin jalkapallossa. Itse olen myös monien lajien kasvatti ja lopuksi päädyin jalkapalloon, mutta samalla tiedän, että suurempi panostaminen jalkapalloon olisi tehnyt minusta erilaisen pelaajan..

    Tiedän itse vastaavasti tutkimuksen, jossa selvitettiin jalkapallossa ammattilaissopimuksen tehneiden pelureiden harjoitustaustoja. Tutkimus tehtiin Englannissa, jossa ammattilaissopimuksen tehneillä pelaajilla oli valtava määrä jalkapallon pelaamista ja harjoittelua. Suurin tekijä oli nimenomaan harjoittelu omalla ajalla jonka havaittiin olevan ratkaiseva tekijä.

    Tähän väliin vedän “kulttuurikortin” esiin, varsinkin Englannissa, ympäristö ja esikuvat ovat lähellä, laji on kunnioitettu ja arvostettu sekä osa maan identiteettiä. Jälleen palaan valmennustoimintaan, valmentajien tulisi osata innostaa, kannustaa, ja saattaa pelaajat paremmin oppimaan lajitaitoja, yleistaitoja ja liiketaitoja. Jos ja kun valmennustoiminta vielä ohjaisi pelaajia harjoittelemaan näitä taitoja omalla ajalla, niin maailma olisi mitä luultavammin erilainen. Tämä onkin kova vaatimus, mutta välttämätön. Harjoittelun ohjelmointi, eli tason ja kykyjen kartoitus, tavoitteiden asettelu harjoittelun suunnittelu ja seuranta ovat avainasioita, sekä samalla oleellisen tajuaminen siinä, että valmennus on ihmissuhdetyötä jossa jokainen kohtaaminen urheilijan kanssa on henkistä valmennusta ratkaisee minkälainen itsetunto, itseluottamus ja pätevyyden tunne pelaajille tulee josta alkaa kumpuamaan innostuminen harjoitella asioita niin ohjatuissa harjoituksissa kuin omalla ajalla.

    Olen sitä mieltä edelleen, että hiihtäjästä tai uimarista ei tule hyvää jalkapalloilijaa, jalkapalloilijasta tulee hyvä jalkapalloilija. 🙂 Tukilajeja kuten voimistelu ja yleisurheilu on hyvä olla urheilijan uralla mukana, mutta miksei näitä voisi tehdä myös jalkapallossa tukiharjoitteina.. 😉

  9. I just like the valuable info you provide in your articles.
    I will bookmark your weblog and test once
    more right here regularly. I’m quite sure I’ll learn lots of new stuff right here!
    Good luck for the next!

Trackbacks

  1. […] “Uskoisin, että suurin vaikuttava tekijä hintojen kallistumisessa lienee toiminnan ammattilaistuminen. Kiinnostavaa olisi tarkastella seurojen tuloslaskelmatietoja viimeisen 30 vuoden ajalta. Väitän, että sekä verottomat kulukorvaukset ovat lisääntyneet, että palkatun henkilöstön määrä”. Näin kommentoi nimimerkki Katja lasten harrastusmaksuista kirjoittamani artikkelin kommenttiosiossa. […]

Speak Your Mind

*