Tämä on jatko-osa edelliseen kirjoitukseeni ”Valmentaja, haluaisitko mieluummin laadukkaammat valmennusryhmät & olosuhteet vai kunnon palkan?”, jonka suosittelen lukemaan ensiksi taustatiedot tähän artikkeliin saadaksesi.
Ajatus valmentajan tarkoituksella mustavalkoisen kärjistettyyn testiin ammattivalmentajan perimmäisistä motivaatioista sai alkunsa, kun samainen nimimerkki Tuomas kirjoitti kommentissaan myös alla olevan kohdan:
Miten olisi?
-Saat 5 uutta pelaajaa, niin voimme palkata sillä rahalla apukoutsin.
-Saat yhden uuden pelaajaa, niin pystytään ostamaan uudet tikkaat treenisalille.
-Tai viime vuonna paremminkin: saat tuplattua harrasteryhmän pelaajamäärän => treenien verran vapaata viikossa.En tee mitään 50 euron tuloslisällä pelaajasta. Ostakaa sillä rahalla 5 euron pallo pelaajalle ja tuokaa se minulle uuden pumppupiikin kanssa ja pitäkää loput.
Tunnistakaa valmentajienne motivaatio ja tiedostakaa, ettei tätä edes työkseen tekevät aina koe normaalin käsityksen mukaiseksi “työksi”.
Kuva Håkan Dahlström 2010
Tuomas siis sanoo ääneen tosiasian:
Että moni ammattivalmentajakaan ei toisaalta itsekään näe hommaansa yleisen näkemyksen mukaiseksi työksi.
Rehellisesti todettu asia, jonka varmaan moni urheiluseurassa pidempään toiminut tunnistaa omasta ympäristöstään. Yksi samasta aiheesta minua lähestynyt seurajohtaja totesi:
Tällä hetkellä eniten työtä teettää seuran ammattivalmentajat, jotka ammattilaisina kokevat,että heidän täytyy saada päättää kaikesta. Eli voidaan sanoa myös, että työntekijän rooli on hukassa ja unohdetaan,että työnantaja saa myös määrätä mitä työntekijä tekee.
Tämän saman ilmiön olen esimiehenä seuratyössä toimineena nähnyt käytännön tilanteissa liiankin usein.
Näissä tapauksissa on päätoiminen ammattilainen kokenut voivansa tehdä työtään edelleen samalla ”harrastusmentaliteetilla” kuin ennen työsuhdetta. Tästä on tavalla tai toisella seurauksena vain ongelmia kaikille osapuolille, joista yleisimpiä ovat:
- Ikäviä töitä ei hoideta ollenkaan tai ne tehdään täysin vasemmalla kädellä.
- Valmentaja kokee lajinsa asiantuntijana olevan oikea henkilö päättämään kaikista seuran asioista, koska ”Vain valmentajalla on riittävää näkemystä päätösten vaikutuksista kentällä tapahtuvaan toimintaan”.
- Avoimesti haukutaan omia esimiehiä ja luottamushenkilöitä. Perinteisin tapa menee varmaan suunnilleen näin…”Kun Seura ei vaan tajua *täytä tähän oma suosikkisi* !!!”
Toisaalta ammattivalmentajan silmin samoja haasteita katsoen seurassa on usein haasteita seuraavilla osa-alueilla:
- Johtaminen urheiluseuroissa on usein heppoisella pohjalla. Luottamushenkilöillä ei ole välttämättä riittävästi aikaa osittain ikävien esimiestehtävien hoitamiseen vapaa-ajallaan. Myös osaamista henkilöstöjohtamisesta sekä faktista tietoa seuran arkipäivän ongelmista ei aina ole tarpeeksi.
- Palkatuilla toimihenkilöillä taas ei urheiluseuroissa juurikaan ole koulutusta tai kokemusta ollenkaan ammattiorganisaation esimiehenä toimimisesta. Suurimman osan toiminnanjohtajien ja valmennuspäälliköiden tausta on valmentajan tehtävistä ja harvemmin löytyy siviilityön puoleltakaan taustaa työntekijöiden johtamiseen liittyen.
- Harva seura pystyy myös maksamaan valmentajalle sellaista palkkaa, mitä tämä kokisi oikeudenmukaiseksi tehtävistään. Tämä osaltaan johtaa tilanteeseen, jossa koutsille helposti tulee mieleen vanhan vitsin sanoma: ”Te olette ikäänkuin maksavinaan minulle hyvää liksaa ja meikäläinen taas vastavuoroisesti on tekevinään hyvin työnsä…”.
- Ammattivalmentajien kanssa jutellassa nousevat esille monesti lakisääteiset puutteet työnantajan puolelta. Jos kerta kyseessä on se ”oikea työ”, niin silloin pitäisi olla kaikki normaalit työntekijän edut myös urheiluseurassa. Tällaisina usein mainitaan muun muassa työterveydenhoito ja ylityökorvaukset.
Mitä pitäisi asian suhteen tehdä?
Tämän usein molemmin puolisen tyytymättömyyden vuoksi nykytilaan olen alkanut entistä enemmän miettimään niitä tavoitteita, mihin suuntaan urheiluseuroissa toimivien valmentajien sopimuksia tulisi kehittää.
Pohdinnoissani olen päätynyt seuraaviin ajatuksiin tällä hetkellä:
- Pitäisikö valmentajien työnkuvia muokata joko enemmän kohti ”oikeaa työtä” tai toisaalta vaihtoehtoisesti tiukemmin takaisin ”harrastuspohjaiseen” suuntaan? Tämä sen vuoksi, että usein nykyinen usein käytetty kompromissin omainen malli ei tyydytä oikein ketään ja tästä aiheutuvan rakenteellisten jännitteiden vuoksi valmentajat ja seurajohto ovat jatkuvasti napit vastakkain.
- Olisivatko monet ammattivalmentajat paljon tyytyväisempiä nimimerkin Tuomas tapaan, jos hankkisivat pääelantonsa muusta kuin valmennuksesta ja tekisivät taas ”hyvin palkattuna harrastuksena” rakasta lajiaan OTO-pohjaisesti?
- Seurajohdolle voisi olla monesti huomattavasti parempi ratkaisu olla palkkaamatta päätoimisia henkilöitä ollenkaan ja rakentaa sen sijaan organisaatio osa-aikaisten toimihenkilöiden ja OTO-valmentajien varaan, jos ammattilaisia halutaan käyttää. Nimittäin mikäli organisaatiolla ei ole eväitä työntajana toimimiseen lakien ja toiminnan yleisten vaatimusten mukaisesti, niin fiksuin tapa välttää ongelmat on olemalla palkkaamatta kokoaikaisia työntekijöitä ollenkaan.
- Tai toisaalta tehdään valmentajan hommista seurassa kaikin puolin ”oikeaa työtä” sekä oikeuksien että velvollisuuksien osalta ja kunnon palkkaa unohtamatta.
Mitä siis tarkoittaisi käytännössä eilisen testin eri vaihtoehdot valinneiden valmentajien osalta? Tässä muutama esimerkkimalli:
A-vaihtoehdon eli hyvän palkan valitseville valmentajille olisi seuroissa hyvä tarjota vain ja ainoastaan ”oikeaa työtä”. Siis sellaista missä työnantaja määrittelee työtehtävät tarpeensa mukaan (= valmennustehtävät koutsilla niissä ryhmissä, joihin ei löydy OTO- tai talkoovalmentajia). Työntekijä hoitaa hommansa laadukkaasti sekä lojaalisti ja saa vastineeksi toisaalta myös ”oikean työn” kaikki edut, joihin myös ammattilaisen palkkataso kuuluu.
Seura voi maksaa nykyistä korkeampaa palkkaa, koska valmentaja voidaan laittaa sellaisiin ryhmiin, jotka tuottavat parhaiten ja joihin muuten on vaikeaa tai jopa mahdotonta löytää vetäjää.
Totta kai korkeaa palkkaa voidaan myös maksaa sellaiselle valmentajalle, joka huippuryhmässä tuo niin selvästi enemmän lisäarvoa seuralle verrattuna vaihtoehtoisiin koutseihin ja heidän hintoihinsa, että korvaustaso on siltä osin perusteltavissa.
Tällaisia seuran saamien hyötyjen pohjalta erottuvia kavereita ei vain oman kokemukseni mukaan ole kovin monia, sillä suurin osa huippu-urheiluun orientoituneista valmentajista on koulutus- ja kokemustaustansa sekä toimintaperiaatteidensa puolesta aika toistensa kaltaisia. Tämä luonnollisesti myös seuran näkökulmasta johtaa keskimäärin samanlaisiin tuloksiin henkilöstä riippumatta.
B-vaihtoehdon eli motivoituneet ryhmät & mahdollisimman hyvät harjoitusolosuhteet valitseville valmentajille taas tarjottaisiin Nimimerkin Tuomas ehdotuksen mukaan kaikki mahdollinen tuki olosuhteiden ja valmennuksen laadun kehittämiseen.
Itse valmennushomma olisi OTO-pohjainen kausipalkkiolla, joka olisi markkinahintainen kyseisestä valmennustehtävästä maksettava eli useimmissa tapauksissa huomattavasti matalampi kuin osana päätoimisen työnkuvaa sama homma. Lisää tästä aiheesta kirjoituksestani ”Seuratoiminnan epäloogisuuksien ihmeellinen maailma” lopusta.
Koska kulut olisivat murto-osa verrattuna päätoimisen valmentajan kustannuksiin, niin tuo erotus voitaisiin kokonaan tai ainakin suurelta osin käyttää näihin valmennuksen tukitoimintoihin, esimerkiksi apu- tai fyysiseen valmentajaan, parempiin harjoitusolosuhteisiin, vaikka fysioterapiaan urheilijoille tai mihin vain kokonaistoiminnan laatua nostavaan asiaan.
Valmentaja tekisi päätyönään jotain muuta hommaa tai opiskelisi ja valmennus olisi lähinnä ”hyvin palkattu harrastus”, jossa pääsisi toteuttamaan intohimojaan valmentajana.
Näin uskaltaisin väittää…
Sekä valmentajat että seurajohtajat olisivat tyytyväisempiä, jos valmentajien motivaatiot otettaisiin edellä mainituilla tavoilla nykyistä paremmin seuroissa huomioon. Lisäksi seurauksena laadukkaampaa valmennustoimintaa urheilijoille, kun valmentajat olisivat motiovoituneempia tehtäviinsä ja seuroissa olisi vähemmän tulipaloja selvitettävänä aiheen tiimoilta.
Päätoimiset valmentajan positiot eivät ole itseisarvona hyviä tai huonoja,vaan niitä on aina tarkasteltava suhteessa valmentajaan ja organisaation tavoitteisiin ja resursseihin.
Miten Sinä näet tämän aiheen? Kirjoita kommenttisi tähän alle halutessasi ja osallistu keskusteluun 🙂