3 ratkaisua lasten urheilun kasvaneisiin kustannuksiin

Viime tiistaina julkaistu tutkimus Drop-out vai Throw-out? nosti keskusteluun eri lajien harrastamisesta aiheutuvat kokonaiskulut perheille.

Julkisuudessa on keskitytty lähinnä euromäärien korkeuteen ja vähemmälle ovat jääneet pohdinnat hintojen nousun syistä sekä mahdollisista ratkaisuehdotuksista.

Käyn nyt kolmesta eri näkökulmasta aiheen kimppuun ja pyrin tuomaan myös konkreettisia ratkaisuehdotuksia samalla esille.

 

Miksi näin? – Kustannukset kasvaneet räjähdysmäisesti, mutta mukana olevat keskimäärin tyytyväisiä hinta-laatu suhteeseen

 
Kyselyn tulokset kertovat korkeimmillaan yli tuhanteen euroon kuussa nousevista lasten urheilun kuukausittaisista kuluista. Tässä alla kahdeksan lajin kokonaiskustannukset 2012 ja vertailuna vuosi 2001:

Kustannukset lajeissa - aina enenkin

Lähde: Tutkimuksen sivu 16

Kustannukset lajeissa 2 -  aina ennenkin

Lähde: Tutkimuksen sivu 15

Toisaalta hintojen nousun ohella vähemmällä huomiolle on jäänyt toinen vähintään yhtä tärkeä tulos eli vanhempien keskimääräinen tyytyväisyys harrastuksen hinta-laatu suhteeseen.

Esimerkiksi omassa lajissani koripallossa kustannukset ovat ikäluokasta riippuen nousseet noin 100%-400% viimeisen 10 vuoden aikana, mutta rahoille toisaalta koetaan saatavan hyvin vastinetta.

koripallo - aina ennenkin

Lähde: Tutkimuksen sivu 41.

Maksukykyiset vanhemmat ovat yhä voimakkaammin viime vuosina alkaneet vaatimaan parempaa laatua urheiluharrastuksen kaikilta osa-alueilta seuroissa. Vanhempainkokouksissa toiveet toiminnan kehittymisestä ovat monessa seurassa enemmistön näkökulmasta alla olevilla linjoilla:

  • Ammattivalmennusta lisää
  • Korkeatasoisempia harjoitusolosuhteita
  • Enemmän treenejä kilparyhmille
  • Valtakunnallista kilpailutoimintaa yhä nuorempana
  • Kansainvälisiä turnauksia ja mielellään useampi kuin yksi kauden aikana
  • Mahdollisimman laadukkaat varusteet myös pikkujunnuilla

Edellä mainittuun listaan yhdistyy myös vielä usein pyyntö helppoudesta vanhemmille:

Ei sitten mitään vessapaperin myyntihommia tai talkoita, mieluummin lasku vain suoraan kotiin

Tästä yhtälöstä on seurauksena nyt tutkimustuloksissa nähty vahva hintojen nousukehitys. Mikäli taustalla vaikuttavat tekijät pysyvät samoina, niin seuraavan 10 vuoden aikana todennäköisesti harrastusten kokonaiskustannusten kasvu vain kiihtyy.

aina ennenkin blogi
 

Mitä asialle pitäisi tehdä?

 
Ensimmäiseksi keskustelussa olisi tärkeää pitää aina mukana kokonaisuus. Olennaista on hahmottaa tämä kaksijakoisuus korkeiden kustannusten ja toisaalta mukana olevien  tyytyväisyys hinta-laatu suhteen osalta.

Muussa tapauksessa mahdolliset ratkaisut jäävät jo lähtökohdiltaan urheiluseuratoiminnan arjen realismissa suutareiksi.

Toiseksi olisi tärkeää määritellä mitä ongelmaa ollaan loppujen lopuksi ratkomassa. Nyt tuntuu osa kommentoijista puhuvan aidasta, toinen seipäistä ja kolmas tuskin on edes koko pellolla. Muun muassa seuraavista asioista kaivattaisiin keskustelua ja arvovalintoja:

Onko jokaisella lapsella oltava perheen tulotasosta riippumatta oikeus harrastaa mitä tahansa lajia, missä tahansa seurassa ja myös junioreiden huipputasolla?

Vai riittääkö se, että kaikilla on oikeus edulliseen lasten liikuntaan ja kallein osa lasten urheilusta kuuluu vain varakkaille?

Onko lasten urheilun kustannusten nousun tärkein kysymys se, että vähävaraiset lahjakkaat juniorit eivät nyt pysty kaikissa lajeissa osallistumaan vai se, että terveyden kannalta tärkeä liikkuminen urheiluseuroissa rajoittuu isolta osalta lapsia kokonaan?

Pitääkö harrastusten kustannuksia jonkun tahon rajoittaa vai annetaanko ”markkinoiden” eli usein vanhempainkokouksen enemmistön edelleen päättää yksittäisten ryhmien kokonaiskustannusten loppusummasta täysin vapaasti?

Millaisen kustannusrakenteen omaavaa toimintaa kunnat ja valtiovalta haluavat tukea? Eurot ovat tunnetusti yksiä parhaista konsulteista, mutta ovatko päättäjät itse valmiita vaikeisiin arvokeskusteluihin resurssien kohdentamisen suhteen?

Loppujen lopuksi olennaista on käydä vaikeat arvokeskustelut niin seuroissa, urheilujärjestöissä kuin tukieuroista päättävillä tahoilla.

Vasta kun on yhteinen näkemys tavoitteesta ja nykyisestä ongelmasta, niin voidaan alkaa konkreettisia steppejä ratkaisujen suhteen miettimään.
 

”Onko kenelläkään seurassa käsitystä mitä tämä toiminta kokonaisuudessaan maksaa?”

 
Oman kokemukseni mukaan yleensä ei.

Tämä on luonnollista seurausta lähinnä siitä, että aihe hyvin harvoin nousee tässä muodossa esille.

Vedin 15 vuotta urheiluseuroissa vuosittain kymmeniä vanhempainiltoja seuran edustajana ja kertaakaan kukaan ei kysynyt minulta nyt keskustelun alla olevaa aihetta:

Mitä tämä harrastus meidän perheelle tulee kokonaisuudessaan maksamaan kuluvalla kaudella?

Koripallossa tyypillisesti seuran kausimaksuun kuuluvat valmennus, salit ja hallintokulut. Näistä usein käydään debattia vanhempainilloissa, mutta joukkueen erikseen laskuttamat monesti euromääräisesti isommat peli- ja turnauskulut ohitetaan lähinnä maininnalla tyyliin:

Todella mahtavaa, että 13-vuotiaiden joukkueemme sai kutsun täksi kaudeksi siihen Pohjois-Euroopan Liigaan!

Kyseisen sarjan kustannukset ovat noin 1000 euroa kaudessa per pelaaja ja usein enemmän kuin koko vuoden seuralle maksettava kausimaksu…

rahatukku - aina ennenkin

Kuva: Andrew Magill (CC)

Olen viime päivinä pohtinut, että mikäli urheiluseurat olisivat yrityksiä, niin kuluttajaviranomaiset olisivat jo puuttuneet hinnoittelumalleihimme ajat sitten seuraavista syistä:

  • Kokonaishintaa kaudelle ei ole nähtävissä, useimmiten ei edes minkäänlaista arviota siitä.
  • Hintatiedot puuttuvat eri komponenteista (= kausimaksu, kilpailukulut, turnaukset, leirit, yms.)
  • Ei tietoa siitä mihin kustannuksiin perhe sitoutuu harrastuksen aloittaessaan ja mitkä ovat valinnaisia.

Lopullisen kustannuksen koostuminen seurassa lukuisista pahimmillaan vielä eri tahojen päätäntävallassa olevista palasista saa aikaan epäselvän kokonaishinnan, jota ei loppujen lopuksi kukaan enää edes hahmota, puhumattakaan kontrolloi.
 

Mitä asialle pitäisi tehdä?

 
Yksinkertaisesti käydä jokaisessa seurassa ensimmäiseksi läpi nykytodellisuus:

Mitä tämä toimintamme tällä hetkellä kokonaisuudessaan jäsenistöllemme maksaa ja vastaako se tavoitteitamme?

Kun seurajohto on hahmottanut selkeästi lähtötilanteen, niin se on hyvä julkisesti avata jäsenistölle esimerkiksi nettisivuilla. Tässä(kin) asiassa avoimmuus on valttia. Konkreettiset esimerkit tyyliin:

10-vuotiaan kilparyhmässä seurassamme harrastavan lapsen kokonaiskustannukset kaudessa koostuvat X, Y, Z kuluista ja ovat yhteensä xxxx euroa

Jos seura haluaa kiitettävän arvosanan avoimuudesta kustannusten suhteen, niin se lisää myös seuraavanlaisen esimerkin sivuilleen:

Kun 6-vuotiaana aloittaa urheilijan polun seurassamme ja sen junioritasolla 18-vuotiaana saa päätökseen, harrastaminen on kokonaisuudessaan tullut maksamaan nykyisillä kustannustasoilla arvioilta noin xx xxx euroa

Olennaista olisi vanhemmille tietää seuraan lastaan tuodessaan nämä taloudelliset realiteetit. Sen jälkeen on jokaisen perheen arvioitavissa onko mahdollisuutta ja halukkuutta kyseisiin maksuihin sitoutua.
 

Onko se muiden ongelma, jos seurassa X toiminta Y maksaa vuodessa xx xxx euroa?

 
Kuten jo ensimmäisessä kohdassa totesin, niin tämän kustannusaiheen ympärillä on paljon käymätöntä arvokeskustelua. Henkilökohtaisesti minulle se konkretisoituu kysymykseen:

Onko urheiluseuralla oikeus hinnoitella harrastuksen kustannukset vapaasti jäsenistönsä enemmistön toiveiden mukaan, kuten yhdistysdemokratiaan kuuluu?

Eli onko se muiden kuin jäsenistön asia millaisilla hinnoilla kukin urheiluseura toimintansa järjestää?

Hintalappu - aina ennenkin

Kuva: Mark Moz (CC)

Ja jos hinnat pysyvät ja mahdollisesti vielä nousevat nykyisiltä tasoilta onko vain todettava:

Osa lasten urheiluseuratoiminnoista ei ole tänä päivänä kuin korkeampi tuloisten perheiden ulottuvilla?

Tosiasioita tarkastellessa oma vastaukseni on:

Kyllä, näin se vaan on.

Tämä on yksi seuraus viime vuosien kehityksestä, jossa vanhemmat ovat entistä enemmän halunneet siirtyä yhdistyksen toimijoista asiakkaan rooliin.

Tietyllä tavalla kysymys on nyt lasten urheiluharrastusten hintakeskustelussa samasta, kuin jos kauhisteltaisiin luomutuotteiden hintaa verrattuna peruselintarvikkeisiin kymmenen vuotta sitten. Ei niihinkään kaikilla todellakaan ole varaa, mutta kyseisillä luomutuotteilla on  oma asiakaskuntansa, joka on valmis korkeammat hinnat näistä maksamaan.
 

Mitä asialle pitäisi tehdä?

 
Ensimmäiseksi olisi olennaista tunnustaa tosiasiat. Lasten urheiluseuratoiminta ei ole enää kaikilta osin samaa perinteistä yhdistystoimintaa kuin 10 tai 20 vuotta sitten ja niihin aikoihin vertaaminen on täysin hedelmätöntä.

Lisäksi henkilökohtaisesti olen ainakin omien tyttärieni osalta jo käynyt seuraavan sisäisen keskustelun:

Tiettyihin lajeihin ja ennen kaikkea kilpatoimintaan kalleimmissa seuroissa meidän perheellä ei yksinkertaisesti ole varaa. Tämä siitä huolimatta, että olemme peruskeskituloisia.

Tämän asian läpikäyminen on olennaista sekä henkilökohtaisella tasolla että seuroissa ja lajeissa yleensä. Jos ei jotain radikaaleja muutoksia tehdä, niin toiminnan kohderyhmänä kilpaurheilun osalta eivät kaikissa lajeissa enää ole alempien tulotasojen perheet, niin ikävää kuin se on tunnustaa.

Toiseksi urheiluseuroja on turha syyllistää maksujen noususta siltä osin, kun se on ollut jäsenistön toive laadun kehittämiseksi. Kustannustehokkuutta toki voidaan kehittää paljon lähes joka seurassa ja miettiä uusia tulonhankkimismuotoja.

Mutta lähtökohtaisesti seurojen olisi tärkeää saada toteuttaa haluamansa kaltaista urheilutoimintaa kohderyhmälleen. Tukieurojen antajat voivat sitten halutessaan ohjata resurssinsa niille tahoille, jotka taas toteuttavat heidän näkemystään oikeanlaisesta toiminnasta.

Toiminnan kustannusten kauhistelujen sijaan olisi mielestäni tärkeämpää keskittyä miettimään niitä tapoja, joilla kaikille lapsille voitaisiin tarjota vähintään mahdollisuus liikuntaan joko maksutta tai ainakin edullisin kokonaiskustannuksin.

Vahvasti yleistäen voi nimittäin todeta:

Lasten liikunta on yleensä edullista ja urheilu kallista

Liikkumattomuuden ongelman taklaamisessa osalta kääntäisinkin nykyistä enemmän keskustelua lasten liikuntaan urheilun sijaan.

Lasten liikuntaa järjestävät jo nyt paljon myös muut toimijat kuin urheiluseurat. Muun muassa liikunta-alan yritykset, seurakunnat, koulut, päiväkodit, erilaiset lasten ja nuorten alan järjestöt, yms. Siksi vastuuta tästä liikunnan tarjoamisesta ei tarvitse sälyttää kokonaan urheiluseuroille, joista varsinkin osa haluaa keskittyä vain urheiluun.

Tärkeää olisi keskustelussa myös hahmottaa tämä koko toimintakenttä ja sitä kautta löytää tarvittavat ratkaisut mahdollistamaan jokaisen lapsen oikeus liikkumiseen tavalla tai toisella.

Mielellään kuulisin ajatuksiasi aiheesta alla olevassa kommenttikentässä.

Jos pidit kirjoituksesta, niin jaa eteenpäin helposti verkostoillesi ohessa olevien some-nappien avulla.

Comments

  1. Hanna Iiskola-Kesonen says:

    Hyvin pureskelit asiaa pienemmäksi. Viime viikon aikana tämän, sinänsä ihan mielenkiintoisen, tutkimuksen ympärille syntynyt keskustelu sai melkoisen populistisia piirteitä ja itse asian syyt ja seuraukset jäivät sivuun.

  2. Kiitos Hanna kommentista.

    Itseäni häiritsi myös suuresti keskustelun meneminen tarkoituksella tai tarkoituksetta aivan oudoille raiteille.

    Tässä olisi nyt urheiluväellä hyvä paikka käydä avoin asiallinen keskustelu aiheesta ja sen pohjalta tehdä sitten mahdolliset tarvittavat muutokset seuratoiminnassa.

  3. Kettu Repolainen says:

    Hyvin toit esiin juuri ne ajatukset, jotka itselläkin nousi mieleen lähinnä median suoraan sanotusti surkeasta ja “klikki-hakuisesta” uutisoinnista esille. Tärkeintä on nimenomaan se miksi tässä tilanteessa ollaan; tarjonnan on vastattava kysyntään. Liikuntaa ja urheilua ei pidä sekoittaa keskenään kustannuksista puhuttaessa.

    • Kiitos Kettu kommentista.

      Tuo liikunta ja urheilu sekoittuu turhan usein asioista keskusteltaessa. Lainalaisuudet näissä toiminnoissa niin erilaiset, että olisi aina hyvä alkuun todeta kummasta ollaan puhumassa.

    • What I’m wondering is why Sun hasn’t called yet. (Or, if she has, why it’s happened off-panel.) I mean, she’s had all this time, and she’s obviously keeping track of what’s going on with Sabrina since she used her pull in Damage Inc. to help her, but no return calls or texts or anything?Give me Sun or give me death!

  4. Saila Hurme says:

    Mielestäni yksi erittäin iso kysymys sekä urheiluseurojen sisällä että lajiliitoissa ja kattojärjestöissä on tämä mainitsemasi
    “vähävaraiset lahjakkaat juniorit eivät nyt pysty kaikissa lajeissa osallistumaan” kilpatoimintaan.

    Kysymyshän on pohjimmiltaan menestyksen merkityksestä sekä lyhyellä tähtäimellä (seurataso, juniorit) että pitemmällä aikavälillä (kansallinen, jopa kansainvälinen taso, aikuiset). Halutaanko seuroissa tarjota mahdollisuus lahjakkaimmille urheilijanaluille edetä lajissaan ja onko lajiliitoille miten tärkeää se, että saavutetaan menestystä esimerkiksi maajoukkuetasolla.

    Nykyisin lajiliitot tukevat vasta vanhempia junioreita, jos heitäkään. Sama koskee useimmiten myös seuroja. Jos tukeminen jatkuu samalla tavalla tulevaisuudessakin, tulee hyväksyä se, että osa lahjakkaimmista, ehkä motivoituneimmistakin junioreista jää kilpapolun ulkopuolelle ja mahdollista menestystä haetaan vain niillä pelaajilla, joitten vanhemmilla on varaa toiminnasta maksaa. Tämä on se keskustelu, joka kilpaseuroiksi itseään kutsuvien seurojen tulisi mielestäni käydä.

    Lajiliittotasolla kysymys on pitkälle siitä, mikä on menestyksen merkitys ja millainen hinta siitä ollaan valmiita maksamaan (esim. kv-menestys tuo kymmenen vuoden sisään maksavia harrastajia 20% lisää, joten tässä vaiheessa otetaan riski ja satsataan lasten ja nuorten toimintaan x-summa). Vai luotetaanko siihen, että maksukykyisistä perheistä kasvaa riittävästi hyviä urheilijoita eikä muutoksia nuorempien tukemiseen tarvitse tehdä. Satsataan (vähät) rahat ennemmin niihin nuoriin ja aikuisiin, jotka ovat jo päässeet alkua pitemmälle ja luotetaan, että heidän joukossaan on jatkossakin riittävästi hyviä urheilijoita, vaikka joku olisikin tippunut matkan varrella pois kustannussyistä.

    Tästä toivoisin asiallisia mielipiteitä, koska varsinkin nuorimmissa ikäluokissa, sanotaanko vaikka 9-12-vuotiaissa, on mielestäni sangen hankala kuvitella stipendeihin tms. perustuvaa järjestelmää, joka olisi oikeasti tasapuolinen – ja johon löytyisi jostain rahoitus. Toisaalta mielelläni näkisin Suomen pelaavan jatkossakin niin kori- kuin lentopallossa kv-arvokisoissa enkä lakkaa unelmoimasta siitä, että näin tapahtuisi joskus myös futiksessa 🙂

    • Erinomaisia kysymyksiä Saila.

      Noihin pitäisi jokaisessa seurassa ja lajiliitossa käydä käsiksi huippu-urheilun osalta. Samalla on tärkeä katsoa myös todelliset syy-seuraussuhteet eri osa-alueihin panostamisesta. Eli mihin eurot kannattaa laittaa, jos esimerkiksi maajoukkueen menestys on tavoitteena versus isot harrastajamäärät?

      Oman kokemuksen mukaan nämä kaksi tavoitetta vaativat hyvin erilaisia resurssointeja, vaikka usein uskotaankin mj-menestyksen automaattisesti nostavan myös lajin harrastajien lukumäärää.

  5. pentti markkanen says:

    Hyvää keskustelua Mikolta ja kommentoijilta. Lasten ja nuorten urheilussa ei pitäisi olla minkäänlaisia vähävaraisten tai suurituloisten kategorioita. Asiat eivät ratkea vapaaehtoistyöllä, toki se vähän jeesaa. Tarvitaan tekoja. Mikäli urheiluseuran oma budjetti ja joukkueiden omat budjetit lasketaan yhteen niin keskisuuressakin seurassa puhutaan 1 -2 miljoonan euron rahaviroista. Monesti seurojen hallitukset, eivät edes tiedä mitä joukkueet kuluttaa, olisiko harmaa taloutta.

    • Kiitos Pentti kommentista.

      Nykytilanteen hahmottaminen niin seura kuin liittotasolla on ensimmäinen askel haasteiden ratkaisemiseksi. Tuo mainitsemasi hallitusten tietämättömyys joukkueiden rahavirroista tuntuu edelleen olevan turhan yleistä ja pimeitä palkkioita myös joukkuiden tilien / kahvikassojen kautta todennäköisesti menee ainakin jossain määrin.

  6. Kirjoitin itse blogissani harrastamisen hinnoista jo jonkin aikaa sitten ja nyt uudelleen asian noustua taas pinnalle. Hyvin samoista asioista ja jopa samoin sanoin kirjoitamme. Näkökulmanikin on samoin seuratyön ammattilaisen, vaikka yritän tuoda myös tiettyä laajempaa yhteiskunnallista näkökulmaa kirjoituksiini.

    Olen hieman erimieltä siitä miten syyntakeettomia seurat ovat tähän kulujen kasvamis kehitykseen. Kuten hyvin tiedät, niin vanhempainilloissa “valtaa” käyttävät korkeintaan muutamat äänekkäimmät, joten joukkueiden toiminta kuitenkin hyvin pitkälle organisoidaan seuran säätelemien reunaehtojen mukaan. Seuran hallitusta useammin nämä reunaehdot tulevat toiminnanjohtajilta, junioripäälliköiltä ja yms, jotka ovat lähes aina palkkatyöläisiä. Heidän toimeentulonsa ja motivaationsa ovat sidoksissa siihen, että seura menestyy ja rahaa tulee sisään. Pohjimmiltaan se on myös palkanmaksun tae, ja kuka nyt ruokkivaa kättä purisi. Kaikilla organisaatioilla on luontainen taipumus paisua sekä kasvattaa kuluja ja tähän suorastaan seuroja on viimeinen vuosikymmen ajan rohkaistu esim. Opm:n tukien muodossa.

    Näen, että suurimmalla osalla seuroista ei ole halua tai edes keinoja suitsia kulujen kasvua. Ongelma on, että jolleivät seurat ja lajiliitot sitä tee, niin joku muu sen tulee tekemään. Vai uskotko, että OPM ja politikot tulevat hyväksymään sen, että seuroille jaetan koko ajan lisää rahaa, mutta harrastajien hinnat vain nousevat, kun rahat menevät “laadun parantamiseen”.

    Urheilun kannaltakin nykyisen kulu kehityksen saaminen hallintaan on keskeistä. Urheilua ei voida tarkastella vain pelkkänä tuotettavana palveluna, koska se on samalla myös ainoa huippu-urheilupolku Suomessa. Pienten massojen maassa kuten Suomessa ei voida rajata jo lähtökohtaisesti koko ajan kasvava määrä perheitä ja heidän lapsiin ulos tältä polulta, sillä sen jälkeen on turha ihmetellä miksi uusi teemuselänteitä tai petterikoposia ei tule.

    Kyseenalaista myös sen, että vierittät tilanteesta vastuuta yksilöille. Ns. fiksu vanhempi, joka käy lapsensa kanssa keskustelun, että meillä ei ole varaa lätkään, mutta aina voi mennä halvalla juoksemaan ulos. Aivan noin ei asiat vain arkielämässä mene, vai mitä neuvoisit yh-huoltajalle, jonka teini-ikäiselle ok-tasoille lapselle on soittanut naapuriseuran valmentaja ja kehunut miten mahtava tuleva liigapelaaja tämä on ja miten haluaa tämän ensi kaudeksi joukkueeseensa, mutta unohtaa mainita, että entisen seuran sijaan kulut eivät ainoastaan tuplaannu vaan triplaantuvat.

    • Kiitos Ville erittäin hyvin perustellusta kommentista.

      Olen aivan samaa mieltä, että keskimäärin seuran toimihenkilöillä ja valmentajilla on hyvin samanlaiset laadun nostamiseen (= parhaaseen mahdolliseen menestykseen) keskittyvät tavoitteet, kuin mainitsemillani vanhempien enemmistöllä kilparyhmissä. Siksi maksujen nousu on voinut tapahtua näin vauhdilla ja rajusti, kun mitään vastavoimaa kehitykselle ei ole seuroissa useinkaan ollut.

      Organisaatioilla on juuri mainitsemallasi tavalla taipumus paisua kulujen ja henkilöstönsä osalta. Tästä aiheesta olen useaan otteeseen kirjoittanut ja käynyt läpi ilmiön taustoja, muun muassa linkin takaa löytyvässä bloggauksessa:

      http://ainaennenkin.fi/5-vaitetta-paatoimisen-palkkaamisen-vaikutuksista-urheiluseuraan-totta-vai-tarua/

      Tässä uusimmassa tutkimuksessa myös edelleen nähdään palkatun työvoiman lisääminen ratkaisuna mm. tehostamaan vapaaehtoistyötä. Itse olen lähtökohtaisesti sitä mieltä, että hallintohenkilökunnan palkkaaminen nostaa sekä kuluja, että vähentää vapaaehtoisten määrää. Samaa kertoo muun muassa Seuratuesta tehty tutkimus.

      Alla ote viime viikon tutkimuksen sivulta 79:

      Suomalaisissa liikuntaseuroissa on liian vähän ammattitaitoista, koulutettua ja palkattua työvoimaa, joka kykenisi organisoimaan ja tehostamaan mm. vapaaehtoistyötä. Tällä hetkellä koulutettua työvoimaa on pääasiassa valtakunnallisissa ja alueellisissa liikuntaorganisaatioissa ja liian harvoissa, pääasiassa kilpaurheiluun keskittyneissä seuroissa.

      Seuratyön ammattimaistuminen ja palkatut seuratyön tekijät voivat parhaimmillaan vähentää toimintojen pirstaleisuutta ja epäsystemaattisuutta sekä lisätä toimintaresursseja.” Palkattujen seuratyöntekijöiden määrä on jonkin verran kasvanut ja ammattimaistuminen on kasvussa. Tämä ammattimaistuminen ei kuitenkaan saisi tapahtua ainoastaan lasten ja nuorten vanhempien resursoimana.


      Uskon tukitahojen jossain vaiheessa ainakin pohtivan tukieurojen rajaamista kalleimmilta seuroilta, mutta se on myös arvovalintana todella vaikea. Käytännössä olisi tuen poistamista huippu-urheilijan polulta kriitikoiden mielestä ja en ole varma löytyykö sen vuoksi tahtoa tähän. Vaikka tuet häviäisivät, niin parhaalle ja kalleimmalle toiminnalle on aina kysyntää maksukykyisillä. Ikävää on, jos entistä useampi rajautuu silloin ulos kyseisestä lajista / seurasta.

      Mielestäni seuroilla pitää olla tukisysteemit taloudellisesti tiukoilla oleville perheille. Kahdessa seurassa, jossa olen toiminnanjohtajana ollut, tällainen oli. Käytännössä kaikki tukea hakeneet sen saivat tarvitsemassaan määrässä ja riippumatta oliko lapsi lahjakas vai ei. Rahat tähän saadaan helpoiten keräämällä tarkoitusta varten 5%-15% “ylimääräistä” kausimaksuissa. Ihan samanlailla kuin pohjoismainen hyvinvointiyhteiskuntamme toimii verotuksen osalta muutenkin, otetaan enemmän maksukykyisiltä, jotta voidaan subventoida vähempiosaisia.

      Olen kuitenkin siis sitä mieltä, että kaikilla ei pidä olla oikeus harrastaa automaattisesti mitä tahansa lajia, missä tahansa seurassa ja millä tahansa tasolla. Niin paljon kuin itse ajatukseen haluaisinkin uskoa haavemaailmassa, niin nykyisillä kustannustasoilla en keksi mitään realistista rahoitusmallia tätä ratkaisemaan. Myöskään kustannusten ulkopuolisten tahojen “pakkoleikkaamisen” en usko:

      A) Tapahtuvan

      B) Toimivan, vaikka tapahtuisi

    • Mistä kustannuksista Ville itse karsisit ja kuinka paljon nykytasoon verrattuna maksujen alentamiseksi ja kaikkien harrastamisen mahdollistamiseksi myös huippu-urheilijan polulla?

      A) Valmennus? harjoitustilat? kilpailukulut? turnausmatkat?…

      B) Kuinka paljon saisi kokonaiskulut mielestäsi kuukaudessa olla, että harrastus olisi kaikille mahdollista?

    • Moi Ville

      Mitä itse vastaisit yh-äidille? Minä en ainakaan keksi parempaa vastausta kuin sen, että meillä ei ole tähän varaa. Kyllä minunkin lapseni ovat vuosien varrella halunneet milloin mitäkin, mihin ei ole ollut taloudellisia mahdollisuuksia. Sitä se arkielämä ihan oikeasti on!

      • Kiitos Pekka kommentista.

        Itse vastaisin yh-äidille, että kysyy seuralta pystyvätkö tulemaan vastaan maksuissa niin paljon, että pojan harrastus olisi mahdollista huomioiden perheen taloustilanteen? Jos ei, niin siinä tapauksessa pitää pysyä halvemmassa seurassa.

        • Säästämisen ongelma seuroissa on, että jo olemassaolevaa kulurakennetta ja toimintakulttuuria on äärimmäisen hankala muuksi muuttaa. On jo totuttu siihen, että on esim. palkattu valmennuspäällikkö, jolle toiminanjohtaja on ulkoistanut osan hommistaan ja samoin vapaaehtoiset valmentajat osansa. On ehkä jossakin vaiheessa vaikka alettu maksaa valmentajillekin parempia korvauksia, niin ei niitäkään oikein pysty laskemaan. Ollaan vähän samassa tilaneessa kuin moni yritys esim. perinteiset lentoyhtiöt, joiden on hankala muuttaa rakennetta, vaikka halpayhtiö vieressä tähän kykenisi. Siksi kannatan vähän suurempaakin suomalaisen seuratoiminnan yhteistä remonttia, koska muuten ollaan vain kehässä jossa kymmenen vuoden päästä potentiaalisia seuroissa harrastajia on taas nykyistä vähemmän hintojen taas tuplaannuttua.

          Jos kuitenkin yksittäisen joukkueen kohdalla kuluja haluaisi karsia, niin kyllä ainoa toimivamalli on tietynlainen juustohöyläys. Nipistetään vähän kaikesta. Mitään kiveen hakattua ei voi edes sanoa, koska tässä tulee paikkakunta ja laji kohtaiset erot vastaan. Toisaalla esim. maksetaan tiloista enemmän, toisaalla taas valmentajista. Ongelma on myös, että monet lajiliitot ovat taipuivaisia hifistelyyn sarjatoiminnassa, josta taas monet joukkueiden kustannuksista ovat riippuvaisia.

          Vaikka oma palkkanikin osin näistä joukkueiden maksettavista tulevista ns. hallintokuluista koostuu, niin ne tuntuvat olevan aikamoinen harmaavyöhyke seuroissa. Tiedän seuroja joissa minkäänlainen joukkue kohtainen säästäminen ei ole käytännössä edes mahdollista, koska joukkueen budjetti koostuu pääosin seuralle maksettavasta lisenssistä, jota vastaan saadaan seuralta vuorot, valmentajat ja etc. Harva seurojen sisällä tietää (ja halutaanko edes tietävän) mitä nämä pitävät sisällään ja vaikka tietäisikin, niin mitä voisi tehdä, koska muutokset horjuttaisivat seurarakennetta turhan tuntuvasti. Mitään yhteistä nimeäkään näille ei ole.

          Enpä minäkään ole keksinyt miten yh-äitiä neuvoa, fakta kun on, että taloudellisesti hänellä ei ole vain varaa. Teini toisaalta on jo sielunsa myynyt ja äiti varmasti yrittäisi keksiä tätä miellyttääkseen miten rahat kausimaksuihin saisi nipistettyä, jos vaikka lapsesta tulisi liigapeluri. Tätä se arki myös ikävä kyllä on. Jos minulta kysytään, niin vastuu on sen, joka tätä mahdollisuutta teinille alunperin alkoi tarjota, mutta hänpä nostaa myös kätensä pystyyn.

  7. Kiitos hyvästä keskustelusta. On totta ettei seuroissa ole yleensä ammattitaitoista valmennusta varsinkaan juniori ikäisillä. Palkattu ammattilainen nostaa kustannuksia, ellei nykyisiä rahoitusrakenteita pureta ja keksitä jotain muuta. Esityksessä valtion uudeksi liikuntalaiksi esitetään valtionosuuksien kohdentamista laajemmin väestön terveyttä edistäviin kohteisiin. Jos Kunnat haluavat, he voivat myös toimia tämän ohjeen mukaisesti. Tällöin toimintatuista pääsevät nauttimaan ne seurat, jotka ovat ymmärtäneet verkostoitua isommiksi alliansseiksi ja yhdistäneet resurssinsa palvelemaan paremmin kaikkien asukkaiden hyvinvointia. Esimerkiksi Rovaniemellä on käynnissä Roihu10 projekti jossa kaupunki on luvannut kaikki koulujen liikuntatilat seurojen käyttöön klo 14-17 välillä. Seurat alkavat vetämään kouluilla yhdessä Rovaniemen 900 liikuntakasvattajaopiskelijan kanssa monilajista toimintaa noilla ajoilla. Ei maksa mitään. Tähän kuvioon voisi olla hyvä saada vielä houkuteltua sponsoreiksi yrityksiä, pankkeja tai vakuutusyhtiöitä. Jos seura toisi mukaan ohjaustoimintaan yhden jo eläkkeellä olevan aktiivisen seuratoimijan, sponsorit voisivat palkata seuraallianssin kehittämistehtäviin ammattilaisen. Jälleen ilman seuraa kuormittavaa lisäresurssia. Taidan elää melko harhaisessa maailmassa?:)

Trackbacks

  1. […] 3 Ratkaisua lasten urheilun kasvaneisiin kustannuksiin (2188 lukukertaa) […]

  2. […] 3 Ratkaisua lasten urheilun kasvaneisiin kustannuksiin […]

Speak Your Mind

*